Soilesta oli mukavaa saatella ainoata lastaan opiskelutielle. Lähtiessään itse aikoinaan opiskelemaan, ei hän ollut saanut kotoa juurikaan tukea. Kaikki oli pitänyt hommata ja hankkia itse. Ei hänen nytkään tarvinnut tyttären suunnitelmiin tai asioihin puuttua, sillä tämä tiesi, mitä halusi ja hoiti mallikkaasti omat asiansa.
 
Mutta totta kai Soilen ja Mikonkin apua tarvittiin vielä monessa kohdassa. Suurin niistä taisi olla itse muutto. Soile oli jo pitkän aikaa puhunut, että tyttären kannatti mennä asumaan soluun, jossa asui muitakin opiskelijoita. Se olisi paitsi edullista, myös monella tavalla kasvattavaa. Hänellä oli vielä hyvin muistissa omat opiskeluaikansa, jolloin hän jakoi yhdeksän neliömetrin suuruisen huoneen toisen tytön kanssa ja keittiön ja kylpyhuoneen noin kahdenkymmenen muun kanssa.
 
Niin tytär sitten hakikin soluasuntoa ja myös sai sen. Ennen muuttoa Soile ja tytär kävivät yhdessä siivoamassa asunnon. Siinä olikin homma, mutta tarkka ja täsmällinen Soile kuurasi ja hankasi paikkoja niin, että parin viikon kuluttua oli tyttären mukava muuttaa puhtaaseen ja siivottuun asuntoon.
 
Oli lauantaipäivä elokuun lopussa, kun muuttokuorma sitten lähti kohti opiskelupaikkakuntaa. Edellisenä iltana oli pakattu muuttoauto täyteen tavaraa, uutta ja vanhaa. Soile oli halunnut pitää huolen, että tyttärellä olisi kotoa lähtiessä lähes kaikki, mitä uudessa kodissa tarvittiin.
 
Iltapäivä oli jo pitkällä, kun Soile ja Mikko palasivat kotiin, joka nyt tuntui kovin tyhjältä. Tytär oli jäänyt uuteen kotiinsa tavaroitaan järjestämään. Lähtiäisiksi oli hän sanonut, että jatkuvasti ei tarvitsisi soitella. Hän sitten soittaisi, kun asiaa olisi. Soile lupasi kunnioittaa tyttären toivetta.
 
Mikko oli kovin väsynyt, kun muuttomatkalta palattiin. Hän asettui heti sohvalle lepäämään. Soile sen sijaan ei pystynyt asettumaan sisälle. Tyhjä koti tuntui autiolta eikä Mikon hiljainen seura kiinnostanut häntä tipan tippaa. Soile lähti ulos pihatöihin. Siellä hän leikkasi nurmikkoa ja siivosi kukkapenkkejä siivoamasta päästyään. Hän ei halunnut mennä sisälle, sillä häntä ahdisti tavattomasti.
 
Mutta olihan sisällekin lopulta mentävä, kun yö alkoi saapua. Soilesta tuntui, ettei hänellä ollut Mikolle mitään puhuttavaa. Ikävä kalvoi mieltä, mutta ei hän osannut eikä kyennyt sitä Mikolle kertomaan. Siinä he nököttivät samassa tilassa, mutta mitään yhteistä ei tuntunut olevan. Onneksi unessa saattoi unohtaa kaiken.