Seuraava viikko oli Soilella lomaa. Tytär oli koulussa ja Soile ja Mikko kahdestaan kotona. Mikko ei edelleenkään suostunut puhumaan kuin aivan välttämättömän. Tunnelma kotona oli painostava. Soile muistaa vieläkin, miten ruoka juuttui kurkkuun eikä hän pystynyt moneen päivään syömään juuri mitään. Sydänalassa tuntui kummaa ahdistusta. Silloin ei Soile vielä ollut saanut riuhtaistua itseään henkisesti irti Mikon alistusvallasta. Merkkejä siitä oli jo olemassa, mutta asiaa haittasi Soilen aviolupaus, jossa hän oli luvannut rakastaa ”aina kuolemaan asti”. Hänestä tuntui kuin hän olisi rikkonut tuon lupauksen olemalla eri mieltä jostakin asiasta Mikon kanssa.

Miten lapsellisesti Soile tuolloin ajattelikaan! Lapsellisesti, kyllä, mutta samalla alitajuisesti hyvinkin realistisesti. Kuluneitten aviovuosien aikana oli hän oppinut jo Mikon tuntemaan ja tiesi, että asettumalla selkeästi tätä vastustamaan ajoi vääjäämättä kohti avioeroa. Silti hän yhä useammin teki niin kuin kaiken uhallakin. Hän oli kyllästynyt elämään liekanaru kaulassa ja ennen kaikkea häntä ahdisti ajatus, millaisen naisenmallin hän toimillaan omalle tyttärelleen antaisi.

Soile halusi nähdä tyttärestään kasvavan tasapainoinen, itsenäinen, itseensä luottava ja ennen kaikkea tasa-arvoinen nainen. Sellainen ei hän itse tällä hetkellä kokenut ollenkaan olevansa. Silti hän itsepintaisesti yritti pitää yllä kuvitelmaa, että tämä oli hänen osansa, hänen itsensä tietoisesti valitsema, hänen oma toiveensa. Olihan se sitä joiltain osin, mutta ei Soile avioituessaan ollut kuvitellut menevänsä naimisiin keskenkasvuisen lapsen kanssa, jollaiseksi Mikko monessa tilanteessa oli osoittautunut.

Tällaisten ajatusten kanssa Soile itsekseen kamppaili. Tyttärelleen ei hän näistä voinut puhua eikä oikein muillekaan, Mikosta puhumattakaan. Vielä ei ollut Soilen henkisessä kasvussa koittanut aika, jolloin hän saattaisi todeta, että jos avioliitto kariutuisi, ei hänellä olisi siinä mitään menetettävää. Aikanaan sekin päivä tulisi, mutta vielä oli Soilen kasvu vapauteen pahasti kesken.

Loppuviikosta alkoi Mikko vähitellen ”sulaa”. Tavallisista, arkisista asioista pystyttiin jo puhumaan, ja pian Soile uskalsi ottaa esille viikonlopun ikävät tapahtumatkin, sillä hän oli päättänyt, että tällä kertaa ei asioita vain lakaistaisi maton alle, vaan ne puitaisiin juurta jaksain ja selvitettäisiin. Mikko näytti käsivarsiaan, joissa oli laajat mustelmat. Hän kertoi, että ne olivat tulleet yhteenotossa tyttären kanssa. Se oli totta. Tytär oli itkiessään ja vastaan tapellessaan käytellyt nyrkkejään, mutta ne eivät olleet aiheuttaneet muuta kuin nuo mustelmat. Jälkeenpäin ei tytär edes muistanut mitään sellaista tapahtuneen, sillä hän oli ollut niin järkyttynyt isän reaktiosta.

Mutta sitten Mikko päästi suustaan sellaista, joka sai Soilen nousemaan barrikadeille tytärtään puolustamaan. Hän sanoi Soilelle, että tytär oli käynyt hänen päälleen. Silloin Soile suuttui! Hän ilmoitti suorin sanoin Mikon valehtelevan. Tytär ei ollut käynyt isänsä päälle, vaan isä oli aloittanut menemällä tarttumaan tyttäreen! Siinä tilanteessa oli tytär vain puolustautunut, mikä oli aivan luonnollista. Soile oli omin silmin nähnyt sen eikä antaisi piiruakaan periksi näkökannastaan.

Mikon oli pakko taipua Soilen edessä. Heikko Soile ei olisi uskaltanut sanoa omaa mielipidettään Mikon reaktioita peläten, mutta vahvistunut Soile teki sen lastaan puolustaessaan. Taas tuli esiin Mikon ”luontainen” tapa yrittää vierittää syy toisten niskoille. Ei sen ollut väliä, oliko Mikon esittämä väite edes mahdollinen. Hän halusi itse uskoa siihen ja se useimmiten riitti. Tällä kertaa oli peräännyttävä. Tuskin perääntyminen pohjimmiltaan kovin suurta oli, mutta ainakaan koskaan myöhemmin ei Mikko enää tuollaista väitettä Soilen kuullen esittänyt. Soile oli saanut erävoiton.