Talvi kului hiljakseen. Pakkasta ja lunta riitti, ja aina silloin tällöin otti susi Punahilkkaan yhteyttä ja Punahilkkakin joskus suteen. Punahilkka ei koskaan ehdottanut tapaamista, kun tiesi, ettei sellaista kuitenkaan tulisi. Jos taas susi ehdotti, oli Punahilkka heti valmis, ellei jotakin muuta ollut jo ennättänyt sopia. Ja näissäkin tapauksissa tiesi hän, ettei tavattaisi, vaikka susi niin kauniisti kertoili, miten ihana oli Punahilkka hänen mielestään.

Sekin oli Punahilkan mielestä sudessa erikoista, että tämä aina vaikutti olevan aidosti pahoillaan, kun tapaaminen taas peruuntui. Lähes aina tuli sähköposti tai tekstiviesti, jossa susi pyyteli anteeksi ja toivoi parempaa onnea seuraavalla kerralla. Alkuun Punahilkka niihin jotain vastasikin, vaikkapa ”ok”, tai ”eihän sille sitten mitään mahda”, mutta sitten jätti hän vastaamiset sikseen. Mitä hän tuhlaamaan aikaansa ja energiaansa tyhjänpäiväisiin vastaamisiin, kun kuitenkin asioitten oikean laidan ja suden petturuuden varsin hyvin tiesi.

Mutta peli jatkui. Kevään korvalla tuli sudelta muutamia yhteydenottoja, samoin kesällä, mutta silloin oli Punahilkalla jo muuta ajateltavaa Susimetsän siimeksessä, eivätkä tapaamisehdotukset hänelle aikataulullisesti sopineet. Mutta edelleenkään ei kumpikaan suoraan viheltänyt peliä poikki. Suden syitä ei Punahilkka tiennyt, mutta itse oli hän päättänyt enää vain katsoa, mihin asti suden eväät riittäisivät.

Sitten alkoi suden kesäloma. Silloin olisi ollut mitä mainioin tilaisuus tapaamiseen, kun Punahilkkakin oli lomalla, ja susi kertoi viettävänsä alkulomansa kotimaassa. Mutta jostain syystä susi ei ehdotellut mitään. Sanoipa vain kiertelevänsä viikon verran ympäri Suomenmaata autollaan ennen ulkomaille lähtöään. Ei kysellyt ja ehdotellut Punahilkkakaan: tyhjän sai pyytämättäkin.

Aikanaan loma sitten loppui niin sudelta kuin Punahilkaltakin. Heti kohta oli susi pahoittelemassa, miten ikävää oli, etteivät aikataulut taaskaan sattuneet kohdalleen. Syynä siihen kuulemma olivat Punahilkan kiireet. Joopa joo, joojotteli Punahilkka mielessään ja ihmetteli taas kerran sitä, mikä tällaista sutta oikein riivasi.

Mutta koska Punahilkka nyt osasi suhtautua suteen ja tämän ehdotuksiin oikealla tavalla, ei hän jäänyt asioita suremaan, saati sudelle selittelemään, vaan mennä leuhusi pitkin Susimetsää niin, että hameenhelmat vain heilahtelivat. Oli siellä sentään sellaisiakin susia, jotka pitivät sen, minkä lupasivat ja olisivat Punahilkalle tuoneet vaikka kuun taivaalta, jos tämä sitä pyytää olisi älynnyt.

Mutta kun tämän suden viestit ja ehdotukset eivät minkäänlaisena painolastina tai mielenpahoittajana Punahilkan elämässä olleet, antoi hän niiden tulla ja leikki ja pelasi aivan niin kuin susikin. Jotain kieroutunutta mielihyvää täytyi suden pelistään saada, siihen päätelmään Punahilkka tuli. Mitä Punahilkka sitten itse sai? Kai samanlaista kieroutunutta mielihyvää, kun pystyi sutta vedättämään.

Nyt on kyllä sanottava se, että Punahilkka ei oikeasti ole mikään vedättäjä. Jos susisuhde syystä tai toisesta ajautuu kiville, päättää Punahilkka sen heti hyvin lyhyeen, eikä koskaan anna susien luulla, että oli näistä kiinnostunut, ellei sitten oikeasti myös ole.

Mutta ei hän kyllä ole vedätettäväkään! Saattoihan tämäkin susi olla oikeasti Punahilkasta kiinnostunut, kukapa sitä tiesi. Mutta ellei vuodessa tuon enempää saa aikaan, niin kyllä on koko lailla nolo susi! Jouti Punahilkka tässä muun touhunsa ohessa toimia vaikka jonkinlaisena kotikutoisena terapeuttina sudelle; ei sellainen mitään ottanut, jos ei antanutkaan.

Ja ehdottoman mielenkiintoista oli nähdä, kuinka pitkälle peli venyisi…!