Kun muutama päivä suurhiihtäjän kuolemasta on kulunut, ja eletään ensijärkytyksen jälkeistä aikaa, alkaa kiivas spekulointi sillä, miten tähän päädyttiin, mitä olisi voitu tehdä toisin ja ennen kaikkea mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Eihän nyt ole laitaa, että 41-vuotias ihminen, mies parhaassa iässään kuolee noin yllättäen. Ja vielä sellainen suuruus kuin kyseinen vainaja oli! Miten tämä on mahdollista? Kuolematonhan sellaisen pitäisi olla!

Jo aletaan vaatia päitä vadille, ja syyttäviä sormia nousee kuin sieniä sateella sieltä ja vähän täältäkin. Aivan väärin on tässä nyt toimittu niin urheilupiirejä kuin valtiovaltaakin myöten. Kyllä kunnian ja suuruuden päivinä Myllylä näille kelpasi. Silloin kyllä imettiin hänestä irti kaikki, mitä vain imetyksi saatiin. Yhä uusiin ja parempiin suorituksiin häntä ruoskittiin vaatimalla näyttöjä ja pärjäämistä.

Ja Myllylä vastasi huutoon. Hän pärjäsi ja menestyi, toi kultaa ja kunniaa, antoi meille suomalaisille kansakuntana tunteen, että täällä sitä sentään osataan, jos ei muuta, niin ainakin hiihtää. Mutta entä sitten, kun totuus dopingista hiljalleen alkoi paljastua?

Yhtäkkiä Myllylä olikin aivan yksin. Urheiluväki pesi kätensä koko jutusta. Siellä ei ollut koskaan kuultukaan mitään kiellettyjen aineiden käytöstä. Mitä ne oikein olivat? Ei suomalainen puhdas hiihtourheilu sellaisista tiennyt mitään. Toiset niitä saattoivat käyttää ja luultavasti käyttivätkin, mutta että suomalaiset! Kuka edes uskalsi langettaa tuollaisen epäilyksen varjon suomalaisen huippu-urheilun päälle? Kovalla harjoittelulla, tinkimättömällä työllä ja oman itsensä uhraamalla olivat Myllylä ja muut suuruudet voittonsa ja menestyksensä saavuttaneet. Ellei näin sitten ollutkaan, oli vastuu yksityisen urheilijan itsensä, ei kenenkään muun.

Myös sponsorit ja muut tukijat sanoivat sopimuksensa irti. Hyvänen aika, emme me tue muita kuin puhtaita urheilijoita! Yhteistyö kiellettyjä aineita käyttävien kanssa loppuu heti! Näin lausuttiin tekopyhästi suurimpana pelkona kuitenkin luultavasti se, että myyntiluvut notkahtavat ikävästi alaspäin tai imagoon tulee paha tahra, jos kyseinen yritys tukee ”väärillä” keinoilla saatua menestystä.

Entä millaista sitten oli ”suuren yleisön” reagointi, kun tieto kiellettyjen aineiden käytöstä paljastui? ”Pitihän se arvata!” totesivat jotkut. ”Ei tullut yllätyksenä”, sanoivat toiset. ”Ei voi olla totta!” huudahtivat kolmannet. Ja jokaisessa mielessä läikähti pettymyksen ja häpeän tunne, kun ”sankari” paljastuikin yhtä raadolliseksi kuin kuka muu tahansa.

Niin, helppo on syytellä ja osoitella sormella. Sehän meille itse kullekin on varsin ominaista ja usein lähes ensimmäinen reagointitapa vastoinkäymisten kohdatessa. Samanlaiseen syyttelyyn ovat dopingista kärähtäneet itsekin usein menneet: ”Minulta vaadittiin menestystä, paineet olivat niin kovat, tässä on kyseessä kova kilpailu.”

Totta varmasti kaikki, mutta asia, jota tässä nyt näitten moninaisten kannanottojen jälkeen varsinaisesti peräänkuulutan, on yksilön oma vastuu tekemisistään. Ketään ei voida pakottaa käyttämään kiellettyjä aineita saavutuksiaan parantaakseen. Taustalla on aina yksilön oma valinta, jota ohjaavat ihmisen kunnianhimo, ahneus, halu näyttää. Ketään ei myöskään paljastumisen hetkellä voida pakottaa valehtelemaan. Siinäkin on kyse omasta valinnasta. On olemassa vain totuus tai valhe. Jokainen päättää itse, kummalle tielle lähtee.

Ja kun kaikki sitten on romahtanut ja ainoana lohdutuksena näyttää olevan enää alkoholin voimalla saavutettava unohdus, ei siinäkään voida sanoa, että tuo tai tuo tai tuo pakotti minut ottamaan ensimmäisen ryypyn. Vieläpä ensimmäisten törttöilyjenkin jälkeen on mahdollisuus muuttaa kurssia, valita uudelleen. Joku pystyy siihen, toinen ei.

En suinkaan tarkoita edellisellä sitä, että suurmiehet tai –naiset tulisi unohtaa ja heittää romukoppaan sitten, kun heillä ei enää ole kansakunnalle mitään annettavaa. Taiteilija-  ja urheilijaeläkkeet ovat varsin kannatettavia, ja omalta osaltaan ne takaisivat edes jonkinlaisen perusturvan aktiiviuran jälkeen.

Mutta loppujen lopuksi on jokaisesta yksilöstä itsestään kiinni, miten elämä jatkuu sitten, kun suosion ja kunnian päivät ovat taakse jääneitä muistoja, ja onkin itse otettava vastuu niin tästä kuin huomisesta päivästä. Ellei koskaan kykene laskeutumaan pilvilinnoistaan takaisin maan päälle tavallisten kuolevaisten osaan, voi edessä olla karu totuus. Se kyllä opettaa, mutta opintie voi paikoitellen olla varsin kylmää kulkea.

Niin, ja ihmiselämä on rajallinen. Joka kerran on tänne syntynyt parkaisten koko keuhkojensa voimalla saapumisensa merkiksi tai vain hiljaa inisten kertonut, että täällä sitä nyt ollaan, yhtä varmasti täältä myös kuolee pois, olipa syntyperältään, ansioiltaan, varallisuudeltaan tai saavutuksiltaan mitä tahansa.

Ihmisen elämän arvokkuutta ei myöskään mitata sen pituudella tai aikaansaannoksilla. Erään, nyt jo kuolleen ”suurmiehen” sanoja lainatakseni voisin ainakin omalta osaltani kiteyttää elämän tarkoituksen näin: ”Elämän suurin tarkoitus on se, että olen rakastanut ja minua on rakastettu”.