Seuraavana yönä nukuin huonosti. Illan tapahtumat, täysikuu ja varmasti myös mielenpohjalle asettunut huoli tulevasta valvottivat minua, ja niinpä nousin aamuyöstä kirjoittamaan miehelle viestiä. Koska olen poistanut osan viesteistä, on minulla tallessa lähes pelkästään omia kirjoituksiani. Miehen vastauksia on vain jokusia, sellaisia, jotka ovat pitkän viestiketjun osia. En siis enää muista, mitä hän mahtoi minulle vastata vai vastasiko mitään.

Sunnuntainakin satoi. Mies ilmoitti, että veneen moottoriin oli tullut vikaa, ja nyt hän eteni muutaman kilometrin tuntivauhtia kohti rantaa. Vene oli saatava laituriin ja sieltä korjattavaksi mahdollisimman pian. Mitään hätää ei miehellä ollut, sillä sää oli sateesta huolimatta onneksi tyyni. Minä kannustin ja tsemppasin taas miestä parhaani kykyni mukaan.

Sen taidon näytin osaavan todella hyvin. Jopa itseni unohtaen panin likoon kaiken empatiani ja kannustuskykyni. Viestejä nyt jälkikäteen lukiessani huomaan ja ymmärrän, vaikka silloin en sitä käsittänyt, että kannustin samalla myös itseäni ottamaan vastaan ja kestämään tulossa olevan pettymyksen. Ja kun ajattelen tätä päivää ja hetkeä, voin sanoa, etten ole paljoakaan muuttunut noista ajoista ainakaan huonompaan suuntaan.

Nytkin on elämässäni akuutti tilanne, joka ei suuresti mielialaa nosta, mutta olen päättänyt selvitä siitä, ellen nyt aivan voittajana, niin ainakin kokonaisena ihmisenä. Tunnen suurta houkutusta jäädä tuleen makaamaan eli kärsimään, kun tunteitani poljetaan maahan mennen tullen. Sillä minähän tunnen nyt jotakin, ja jokin osa minussa yrittää väittää, että asiat selviävät ja voivat muuttua paremmiksi. Tunneminäni tekee kovasti töitä saadakseen minut jäämään tälle via Dolorosalle.

Toinen, järkiminäni latoo silmieni eteen kohta kohdalta kaiken sen, mitä elämänkokemukseeni perustuen en elämääni halua, mutta jota kaikesta huolimatta on tässä suhteessa ollut enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Järki sanoo, että mikään ei muutu, ennen kuin toinen osapuoli on saanut omat asiansa selvitettyä.

Se taas ei ole mikään hokkuspokkustemppu, ja saattaa olla, ettei tuo ihminen pysty siihen koskaan, vaan jää ikuisesti menneisyytensä vangiksi, koska on samanlainen tunneihminen kuin minä. Hän haluaakin kärsiä ja kuvittelee olevansa tyytyväinen, jopa onnellinen saadessaan hyväksikäyttäjänsä pöydältä edes murun silloin, toisen tällöin. Hyväksikäyttäjä tietää sen ja vetelee sopivasti oikeista naruista aina tietyin väliajoin, ettei hyväksikäytetty vain pääsisi aloittamaa uutta, entisestä vapaata elämää.

Haamuja ja luurankoja vastaan on lähes mahdotonta taistella. Ja onko se sitten hyvää elämää, jossa kaiken aikaa tuntee kilpailevansa ja taistelevansa omasta paikastaan jonkun ihmisen elämässä. ”Sellaiseenko taas haluat?” kysyy järkiminä ja nauraa ivallisesti.

Itseäni tsempatessani yritän samalla kannustaa vastapuolta hänen tekemisissään, vaikka juuri hän on se, joka heittää minut yli laidan kuin vanhan lapasen aina, kun hyväksikäyttäjä ilmaantuu kuvioihin houkutuksineen. Tuntuu niin pahalta seurata, miten ihmistä viedään tahdottomasti kohti omaa tuhoaan kuin pässiä narussa. Tiedän, etten voi mitään muuta kuin seurata sivusta. Muutoksen, jos sitä tapahtuu, täytyy aina lähteä ihmisestä itsestään. Jos oma halu ja motiivi siihen puuttuvat, ovat ulkopuolisten neuvot täysin turhia.

Miksen minä voi päästää irti ja yrittää saada oma elämäni raiteilleen? Miksi minun on kärsittävä vielä toisenkin tuskaa? En sitä aiokaan. Ei ketään voi auttaa, ellei ihminen itse halua ottaa apua vastaan. Olen jo päästänyt irti, mutta tunnepuolella myllertää, vaikka järki kuinka taputtaa olalleni ja sanoo, että olen tehnyt aivan oikean ratkaisun.