Oikeastaan pitäisi olla niin, että Sinä kirjoittaisit tämän kirjeen minulle, äidillesi, tervehdyksesi äitienpäivänä. Sinä et elinaikanasi kirjoittanut kuitenkaan yhtään kirjettä, et sanonut yhtään sanaa, et koskaan tarttunut kädelläsi mihinkään.

Niinpä minä kirjoitan tämän kirjeen Sinulle. Sinä et ole sitä lukemassa, et koskaan pitele sitä kädessäsi. Minä en milloinkaan saa tietää, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia se Sinussa herätti. Niin että tavallaan kait kuitenkin kirjoitan itselleni. Omaa ikävääni ja kaipuutani tähän kirjeeseen sisällytän, itse itseäni lohdutan Sinua ja kaikkea sitä, mitä omalla lyhyellä elämälläsi elämääni toit, muistamalla.

Tänään on äitienpäivän aatto. Tulin käymään haudallasi. Vaikka käynhän minä täällä usein muulloinkin. En tarvitse käyntieni syyksi mitään tiettyä päivää. Tulen aina silloin, kun siltä tuntuu. Kuolemastasi on jo niin pitkä aika, että enää minun ei tarvitse käydä täällä joka päivä, ei edes joka viikko.

Sanon ”tarvitse”, sillä juuri tarvetta olivat tiheät käyntini heti kuoltuasi ja pitkään sen jälkeenkin. Tarvetta olla lähelläsi, edes lähellä sitä, mikä hautaan silloin kauniina kesäpäivänä lähes neljätoista vuotta sitten laskettiin. Tarvetta hoitaa Sinua, sillä enhän sitäkään saanut tehdä yhtä ainoata kertaa: ainoastaan kuolemalle Sinut luovuttaa suoraan sylistäni. Hautaasi hoitamalla tunsin samalla hoitavani Sinua, pientä vauvaa, joka ilman äidin suomaa turvaa ja huolenpitoa olisi aivan suojaton ja heikko kovaa maailmaa vastaan.

Kun kannoin Sinua lähes yhdeksän kuukautta sisälläni, ajattelin ja suunnittelin, miten Sinua sitten synnyttyäsi kasvatan, että hyvin pärjäät elämässäsi. Mutta et Sinä tarvinnut minua kasvattajaksesi. Sinusta tuli minun kasvattajani. Työsi alkoi silloin, kun sain tiedon, että Sinä tosiaankin kasvat ja kehityt sisälläni. Monen vuoden odottamisen jälkeen Sinä syntyisit, me saisimme toisen lapsen ja tyttäremme pienen sisaren. Voi sitä onnea ja odotuksen riemua!

Vasta raskauden loppupuolella alettiin puhua ongelmista. Mutta nekin olisivat nykylääketieteen keinoin kaikki selvitettävissä; näin meille vakuutettiin. Eiväthän ne sitten kuitenkaan olleet. Sinä synnyit jo puolittain kuolleena, mutta vielä Sinut pelastettiin elämälle. Siihen lääketiede kyllä pystyi. Mutta hapenpuutteen vuoksi tuhoutuneita aivojasi se ei pystynyt korvaamaan, ja Isäsi ja minun raskaaksi tehtäväksi jäi vain päättää, irrotetaanko Sinut hengityskoneesta tänään vai vasta huomenna…

Siitä olen kuitenkin onnellinen ja kiitollinen, että suurimman osan odotusajastani olin ongelmista tietämätön. Sain nauttia ajatuksesta tulla taas äidiksi, sain nauttia Sinun vilkkaasta liikkumisestasi sisälläni, sain nauttia Sinusta. Nyt nuo muistot ovat kultaakin arvokkaampia asioita elämässäni.

Seison pienen, sammaleen peittämän hautakumpusi äärellä. Lämmin kevättuuli liikuttelee hiljalleen hautaasi varjostavan koivun oksia, joiden hiirenkorvat tuovat jo aavistuksen tulevasta kesästä. Sytytän kynttilän lyhtyyn, asetan mukanani tuomani kukat maljakkoon ja korjaan pois roskan, joka jostain on lennähtänyt vihreälle sammalelle.

Mielessäni lähetän kiitoksen jollekin tai jonnekin siitä, että Sinä kuitenkin sait syntyä, että yhden kerran lepäsit elävänä sylissäni, että yhden kerran raotit silmiäsi kuin meitä katsoaksesi ja meidät muistaaksesi.

Sitten käännyn lähteäkseni: kohti elämää, kohti valoa, kohti tulevaisuutta sen ilon kannattelemana, jota Sinä muistollasi ja elävä sisaresi elinvoimallaan ja innostuksellaan minussa joka päivä ja joka hetki synnytätte.