Syyskuu alkoi, ja sen myötä käynnistyivät erilaiset liikunta- ja muutkin harrastukset, joita paikallinen kulttuuriopisto tarjosi. Minä olin tarkan harkinnan jälkeen ottanut ohjelmaani kuoron, kuntosalin, jumpan ja venyttelyn. Jokaiselle päivälle en halunnut pakollisia menoja. Olenhan jo eläkemuori ja nautin siitä, että saan itse määrätä oman aikatauluni ilman kiireen tuntua, joka tunne tuntuu monelle eläkeläiselle olevan lähes pakollinen.
Olen usein miettinyt, miksi useimmat eläkeläiset kertovat olevansa hyvin kiireisiä. Kun itse olin jäämässä eläkkeelle, ja minullekin yritettiin syöttää tuota kiire -mantraa, sanoin jo silloin, että minulle ei kiirettä tule. Työ ei enää kiirettä aiheuttaisi, joten en kyllä aikonut ottaa mitään muutakaan asiaa, joka sanelisi tekemisiäni kiireeseen asti.
Hyvin olen tuota "filosofiaani" pystynyt toteuttamaan. En ole kiireinen, vaikka joinakin päivinä on paljonkin tekemistä. Ajattelen kuitenkin, että nyt sanelen itse omat tekemiseni ja menoni. Päiviä riittää sen verran kuin riittää, eikä kaikkea ohjelmaa ja tekemistä tarvitse yrittää tunkea yhdelle päivälle. En edes jaksasi sellaista tahtia kuin nuorempana, jolloin saatoin lauantaina siivota talon perinpohjin, ehkä pestä ikkunatkin ja vielä leipoa pullaa illansuussa ennen saunaa!
Ja on oltava myös päiviä, jolloin ei ole mitään suunniteltua ohjelmaa. Ne vasta ihania päiviä ovatkin! Voi tapahtua mitä vain tai sitten ei tapahdu mitään, ja sekin on aivan hyvää elämää. Toki jokainen saa elää laillaan, ei se minua hetkauta puoleen tai toiseen, mutta joskus tulee mieleen, että ihmiset tuntevat olevansa jotenkin tärkeämpiä, kun he saavat muille luetella, mitä kaikkea ovat päiviinsä taas saaneet mahtumaan.
Minä kuitenkin nautin eläkepäivien suomasta vapaudesta ja kiireettömyydestä ja mahdollisuudesta valita, mitä teen ja mihin osallistun. Eikä ihan pieni asia ole sekään, että nyt voin harrastaa ja mennä jo päiväsaikaan, kun työssä ollessa kaikki menot piti ajoittaa iltaan, jolloin jo muutenkin oli väsynyt päivän töistä.
Pieni kiireen tuntu tuli kyllä keskiviikkoiltaan, kun ensin olin venyttelyssä, josta sitten piti kiirehtiä toiseen kuoroon. Myöhästyin aina kuorosta, ja ikävältä tuntui sekin, etten venyttelyssä pystynyt kunnolla nauttimaan loppurentoutuksesta, kun mielessä oli jo seuraavaan paikkaan meno.
Kummastakaan en tässä vaiheessa halunnut luopua, etenkään, kun keväälle oli tulossa iso kuoroprojekti. Kotipaikkakuntani kirkko täyttäisi 550 vuotta, ja juhlaa varten oli perustettu 60 hengen projektikuoro, joka harjoitteli Vivaldin "Gloriaa". Nämä harjoitukset olivat keskiviikkoiltaisin toisen kuoron harjoitusten jälkeen, joten ei ihme, että keskiviikkoni tuntui hiukan täydeltä. Kärsin kuitenkin "kiireen" aiheuttaman epämukavuuden ja päätin arvioida asiaa uudestaan seuraavana syksynä. Kaikki tiedämme, että korona keväällä "armahti" meidät jokaisen, eikä mitään valintaa tarvinnut tehdä, kun kaikki loppui kuin seinään.
Kommentit