Ku elokuu alako, niin mulla alako näämmä myös kiireet. Tai ainaki tuntuu olevan niin palijo kaikenlaista muuta tekemistä, ettei ennätä ees tänne mitään jorinoita päivittää. Se ei tietenkään mikään hirmusen iso vahinko oo. Mutta mää ku oon tällänen, että ku jotaki alotan, niin sitte yritän tehä sen kans loppuun. Ihteä meinaa kismittää, ku ei sakaan päivityksiä aikaan ees yhen postauksen päivävauhilla. Muille se taitaa olla se ja sama.

Ny ku on kulunu jo useampi päivä alakuviikosta, niin mää en meinaa enää millään muistaa, mitä mää sillon puuhasin. Semmää kyllä muistan, että tiistaina pakotti taas päätä heti aamusta alakaen. Mää aattelin, että huijaan päätä enkä ota roppia. Kyllä se siitä tokenoo, ku ei saa huumetta. Iltapäiville asti mää kiemurtelin sen pakotuksen kans. Sitte oli pakko nöyrtyä. Ei menny kauaakaan, ku pää oli jo terve.

Miten mää en vieläkään usko, että erotan kyllä tavallisen pään pakotuksen mikreenistä. Tää oli just sellasta, mikreenijomotusta. Sillon on viisainta vaan ottaa kiltisti ropit, niin ei sitte tartte kärsiä koko päivää. Ny meni tiistaipäivä haaskuuseen ihan kipotuksen takia. Vaikka en mää kyllä tiijä, mihin mää sen päivän olisin käyttäny sen paremmin ku nytkään. Niin että turha tuota on surra ainakaan enää jäläkikäteen.

Mää selasin vähä sivuja taaksepäin ja huomasin, että oonhan mää kahesti postannu tänneki sillon tiistaina. Kyllä seki ottaa oman aikasa, ku niitä kirijotuksia rustaa, vaikka yleensä, kummää alan kirijottaa, niin ei mun siinä kauaa tarvihte kaavoja käännellä. Juttuahan multa tuloo vaikka muille jakaa. Ei se ny aina niin asiaa ja viimesen päälle pohittua oo, mutta mitä sen on väliä. Nää on mun aatoksiani asioista. Mää kirijotan ne muistiin semmosina. Jos ei muita miellytä, niin se on sitte vaan valivali ja voivoi.

Emmää siitä tiistaista kyllä muuta muista, ku että illalla päätin sitte lähteä vähä ihimisten ilimolle täältä kämpästäni. Mää menin yhteislauluiltaan, joka oli yhen ravintelin terassilla. Ilima oli hyvä ja väkeä laulamassa varmaan yli kakssataa henkeä. Ei kai ne kaikki ny niin syvämesä pohojasta laulellu, muuta aukovat ny kumminki suutasa sanojen mukaan.

Ku tilasuus oli ravintelin tiloissa, niin siellä sai tietenkin nautiskella naista ja miestä väkevämpiä kans. Aika moni näytti niin tekevänki. Mää olin autolla liikkeellä, ja enhän mää muutenkaan ääntäni viinalla kirkasta. Sehän se tuntuu suomalaisilla yleensäki olevan oikeen vammana, ettei ees porukassa voi esiintyä, jos ei oo ensin vahavistanu ihteään viinaksilla. Kyllä joskus vaikka karaokessa saa kuulla semmosia ”esityksiä”, että mielessään aatteloo, että jos tuo ite tajuais, miltä kuulostaa, niin lopettas kyllä hyvin äkkiä.

Mutta kaikissa meissä vissiin asuu joku kummallinen esiintymisvietti. Ku ei selevinpäin tohi mennä toisten eteen, niin sitte häpäsöö ja nolaa ihtesä humalan turvin. Ihan niin ku se humaltuminen antas luvan käyttäytyä miten vaan, ja häpeä ois pienempi, ku voi sanoa, että määhän olin kännissä sillon. Semmosta mää en oo kyllä ikään kans ymmärtäny.

Ilta suju kumminki rattosasti, eikä niistä kirkkaita maistelevistakaan kenestäkään mitään haittaa tai häiriötä ollu, emmää sillä. Siinä ne laulaa joikas mukana kukin omalla äänellään, niin ku tuommosten tilasuuksien tarkotuski on. Kaikilla oli varmasti mukavaa, ku kerranki saivat laulaa omia suosikkilaulujaan toisten ihimisten kans. Seki on kumma juttu, että yhessä laulaminen tuntuu aivan toiselta ku yksin joikaaminen. Ihiminen on laumaeläin. Tälläki keinon se tuli taas tojistetuks.

Pari tuntia siinä lauleskeltiin. Sitte mää lähin kotiin, ku aamusella oli taas aikanen herätys. Moni jäi varmaan vielä jatkamaan iltaa, mutta sehän se vissiin ravintelin perimmäinen tarkotuski oli. Ihimiset houkuteltiin paikalle laulamisen livulla, ja sitte ku ne oli sopivasti humaltuneet, niin ne jäi vielä ottamaan kuppia lopuks iltaa. Ja kassakone kilikatti ilosesti.