Matkamme jatkui. Pysähdyksiä oli vielä muitakin. Meille muun muassa esiteltiin vienankarjalaista kansanperinnettä laulun ja tanssin muodossa. Esityksen jälkeen saimme nauttia vienankarjalaisesta vieraanvaraisuudesta, kun teepöytä suorastaan notkui erilaisia herkullisia leivonnaisia. Niin tanssiesityksen kuin tarjoilunkin olivat paikalliset naiset meille järjestäneet kylän kulttuuritalolle.

Tuntui erikoiselta, että kylä, jonka raitilla ei sunnuntaiaamupäivänä näyttänyt liikkuvan ristinsielua, pystyi sellaiseen voimainponnistukseen. Yhtään miestä emme nähneet, mutta aikamoinen joukko naisia oli vastuussa ohjelmasta. He halusivat vaalia omaa kansanperinnettään ja siirtää sitä samalla tuleville sukupolville. Naisten puvut olivat komeita ja laulu taitavaa. Sieltä täältä karjalankielisestä laulusta erotti muutaman suomea muistuttavan sanan. Olihan kyseessä sukulaiskieli.

Illalla olimme vihdoin Belomorskissa. Nähtävyyksiä emme katselleet sen enempää, kuin mitä auton ikkunoista vilahteli ohi. Kaupunki vaikutti melko tyypilliseltä neuvostoajan kaupungilta huonokuntoisine kerrostaloineen ja kuoppaisine katuineen. Pitkän matkan jälkeen oli kuitenkin ihanaa päästä hotellihuoneeseen suihkuun ja pitkäkseen sänkyyn.

Sen verran silmäilimme hotellin ympäristöä, että osaisimme suunnistaa satamaan, josta laiva Solovetskin saarelle lähtisi aamuvarhaisella. Hotelli koostui useista eri rakennuksista, ja kesti aikansa ennen kuin jokainen löysi talon, josta hänelle oli varattu majapaikka. Löytyiväthän ne sitten lopulta, ja väsyneet matkalaiset saivat kiivetä orrelle ja painaa päänsä siiven alle.

Muistelen, että huoneemme oli hirvittävän kuuma. Usean päivän ajan kestänyt lämpöaalto oli sen kuumentanut, eikä ilmastointia tietenkään ollut. Uni ei siis ollut parasta mahdollista laatua. Onneksi kuitenkin olin jo norjistunut kortisonin ansiosta. Edes koko päivän kestänyt linja-automatka ei ollut minua sanottavasti kangistanut.

Nukahtamislääkkeen olin jo jättänyt kokonaan pois, sillä rasittavien päivämatkojen jälkeen ja ilman kipuja uni tuli soutamatta. Ja kun muistaa, millaista lääkekaappia kuljetin mukanani ja sillä säännöllisin väliajoin myös kehoparkaani ravitsin, tuntui helpottavalta, että edes yksi myrkky oli tarpeeton. Tarpeettomia olivat myös ruusun hoitoon tarkoitetut lääkkeet, ja sekin kevensi mieltäni.

Aamulla huomasimme ulos vilkaistessamme, että yöllä oli vähän satanut. Ilma oli jotenkin epätodellinen, kun kiirehdimme satamaan, jossa bussimme meitä jo odotti. Bussi kuljettajineen jäisi niiksi pariksi yöksi, jotka Solovetskin saarella yöpyisimme, tänne Belomorskiin, ja kaikki ylimääräiset matkatavarat saatoimme jättää siihen. Tarkistin tietenkin huolella, että ainakin lääkearsenaalini oli mukana.

Laiva matkustajineen lähti sitten kohti Solovetskin saarta. Vienan meri, jota myös Valkoiseksi mereksi kutsutaan, oli lähes tyyni. Meille kerrottiin, että hyvällä onnella saattaisimme nähdä vaikka hylkeitä tai valaita. Minä en niitä onnistunut näkemään sen paremmin meno- kuin tulomatkallakaan, mutta kaikkeahan ei ihminen voi saada. En nyt kyllä pahemmin niitä katseellani etsinytkään, mutta oli huvittavaa seurata, että kun joku luuli nähneenä jotakin ja siirtyi ikkunan ääreen ulos tiirailemaan, suuri joukko muita matkustavaisia ryntäsi perään katsomaan, joko nyt hylkeen pää tai valaan pyrstö vilahtaisi näkyviin tyynen veden pinnassa.