Palasimme mantereelle. Ilta alkoi kohta hämärtää, ja taivaskin oli vetäytynyt pilveen. Aloin valmistautua kotiinlähtöön, sillä edessäni oli vielä sadan kilometrin ajomatka mutkaisella ja kapealla tiellä. Sanoin miehelle, että mielelläni ajelisin valoisan aikaan, mutta tähän aikaan vuodesta ilta varmasti pimenisi jo, ennen kuin olisin kotona. Mies lähti samaan aikaan tervehtimään iäkkäitä vanhempiaan, jotka asuivat menomatkani varrella. Hän ajoi edelläni ja johdatteli minut pois kaupungista. Emme puhuneet mitään seuraavasta tapaamisesta, mutta ainakin minulle jäi tunne, että sellainen vielä tulisi.

Paluumatka sujui hyvin. Kun pääsin kotiin, oli jo aivan pimeää. Laitoin miehelle viestin, että olin päässyt turvallisesti kotiin. Ihmettelin hiukan, kun hän ei vastannut siihen mitään. En sitä ehtinyt pohtia sen enempää, sillä työviikon taas alettua riitti kyllä muuta ajateltavaa. Luultavasti mies viikolla ottaisi minuun jotain yhteyttä, ajattelin. Itse en aikonut lähestyä häntä, sillä olinhan sunnuntaina laittanut hänelle viestin, johon hän ei ollut vastannut. Mielestäni oli hänen vuoronsa toimia aloitteentekijänä. Mitään yhteydenottoa ei miehen suunnalta kuitenkaan kuulunut koko viikon aikana, ei tekstiviestiä, ei puhelua. Tuntui kuin linja siihen suuntaan olisi ollut kokonaan poikki.

Seuraavana viikonloppuna oli Mikkelinpäivä. Koska mies ei ollut lähestynyt minua millään lailla koko viikon aikana, oli mieleeni tietenkin tullut, että suhteeseemme oli myös miehen puolelta tullut tai siinä oli jo jonkin aikaa ollut jotakin sellaista, mitä siinä ei olisi kuulunut olla.

Itse olin miettinyt sunnuntaiaamun keskusteluamme, jossa mies oli ilmoittanut, että hänen halunsa herättämiseksi ei naisen käden hyväily riittänyt. En vain ymmärtänyt, mikä halun herättäjä sitten voisi olla, joten tein mielessäni sen johtopäätöksen, että vika oli henkilössä eli siis minussa. Minä en riittänyt kiihottamaan miestä tarpeeksi.

Mieleeni muistui miehen keväällinen katoamistemppu. Oliko tässä kyse samasta asiasta? Mies oli päätöksensä tehnyt, mutta hänellä ei ollut selkärankaa kertoa sitä minulle. Minä taas olen aina pitänyt periaatteenani sitä, että jos jotain jollakin tasolla aloitetaan, se myös saatetaan katkeraan tai vähemmän katkeraan loppuunsa selkeästi ja niin, ettei kumpikaan osapuoli jää epätietoiseksi, jatkuuko suhde vai onko se päättynyt.

Tätä olin vaatinut mieheltä, johon olin kesällä ihastunut, jopa rakastunut. Hän teki juuri niin. Hän kunnioitti minua ja toivettani niin paljon, että vaikka viestiä oli vaikea lähettää, hän sen joka tapauksessa teki. Yhtä vaikealta tuntui minusta saada sellainen viesti, mutta sen jälkeen kaikki oli selvää. Niin että vaikka kyseistä miestä, kuten myös minua, voisi tietenkin moittia monestakin asiasta ja asettaa moraalimme kyseenalaiseksi, toimi hän tässä asiassa suoraselkäisesti ja rohkeasti ja noudatti niitä pelisääntöjä, joista olimme sopineet.

Olen paljonkin pohtinut sitä, miksi haluan toimittavan näin. Vuosien saatossa on vastaus minulle kirkastunut. Minulla ei ole oikeutta kohdella ketään ihmistä niin huonosti, etten antaisi hänen tietää, missä mennään. Kenelläkään ihmisellä ei myöskään ole oikeutta kohdella minua niin huonosti, että pyyhkäisee minut yli laidan selitystä antamatta.

On kyse siitä, että haluan itse päästä vapaaksi entisestä, jotta voin taas suunnata tarmoni ja energiani uuteen. Saman vapauden haluan antaa toiselle. Ei kukaan pysty täysipainoisesti aloittamaan uutta suhdetta, jos entinen on jäänyt mieleen kummittelemaan ja vaille selkeää loppua. On väärin roikottaa toista ns. löyhässä hirressä. Selityksen me ihmiset olemme mielestäni aina toisillemme velkaa, jos jonkinlainen kiinnostus on välillemme syntynyt. Valitettavasti olen huomannut, että aika usein olen ajatuksineni aivan yksin.

Tällä kertaa päätin ottaa selvää, mitä mies ajatteli tai oli päättänyt, koska hänestä tuskin olisi asiaa minulle kertomaan. Kauniina, aurinkoisena lokakuun alun lauantaina kesken siivouspuuhieni tartuin puhelimeeni ja soitin miehen numeroon.