Lomaviikko sujui ilman suurempia kommelluksia. Kylpylä sijaitsi hiukan syrjässä. Mikko ei paljoa liikkunut hotellin ulkopuolella hoitojen välillä, mutta Soile teki pitkiä kävelymatkoja ympäristöön, vaikka sää ei kaikin ajoin kovin kummoinen ollutkaan. Lähti Mikkokin mukaan silloin, kun mentiin bussilla tai taksilla, mutta kävely ei hänelle oikein maittanut. Hän ei ollut koskaan ollut kovin innokas kävelijä ja nyt kun leikatun jalan hermosärky vaivasi, kiinnosti liikkuminen entistä vähemmän, vaikka kunnon kannalta juuri olisi pitänyt liikkua.

Kun sitten palattiin kotiin, jatkui elämä tuttuun malliin. 20-vuotishääpäivänä toi Mikko Soilelle kaksikymmentä eriväristä ruusua. Se sopi hyvin, sillä olihan noihin vuosiin mahtunut monenmoista, niin iloa kuin suruakin. Soilen mieleen palasi muisto ajoilta, jolloin he olivat vastikään kihlautuneet. Mikko oli silloin kahden kuukauden kihloissa olon jälkeen tuonut kukkia. Silloin niitä taisi olla kaksi. Siinä tilanteessa oli hän sanonut, että kun 25 vuotta tulee täyteen, tuo hän silloin 25 ruusua.

Soile hymähti muistolleen. Ei ollut kukkia useinkaan tässä talossa tuotu, joskus sentään, mutta ei läheskään jokaisena merkkipäivänä. Miten mahtaisi olla viiden vuoden kuluttua? Sitä ei kukaan tässä vaiheessa tiennyt. Mikko tuskin edes muisti koko lupaustaan.

Kevään edetessä Soile alkoi laskea päiviä, jolloin Laura lähtisi. Se tapahtuisi kesäkuun lopussa. Tyttären ja vaihdokin välille ei ollut sellaista suhdetta muodostunut, kuin oli toivottu. Laura ei halunnut sopeutua perheen suomalaiseen elämänmuotoon kuin peläten, että hänestä väkisin tehtäisiin suomalainen. Hän olisi halunnut päästä isoon kaupunkiin, jossa olisi voinut juhlia ja shoppailla, ja elämä pienessä maaseutukaupungissa oli hänelle varmasti suuri pettymys.

Soilesta taas tuntui siltä, ettei Laura arvostanut tipan tippaa sitä, mitä hänen hyväkseen tehtiin, vaan piti kaikkea kuin itsestään selvästi hänelle kuuluvana. Myöskään ei hän tuntunut haluavan imeä itseensä sellaisia ainutkertaisia kokemuksia, joihin hänellä vain täällä ollessaan oli mahdollisuus. Välillä Soile ajatteli, että he perheenä olivat epäonnistuneet, mutta kuullessaan toisten perheitten samankaltaisista ongelmista, työnsi hän tuollaiset itsesyytösajatukset taka-alalle.

He, ainakin Soile, oli yrittänyt parhaansa ja luultavasti vähän enemmänkin. Mikko oli sanoutunut koko hankkeesta irti alkumetreillä vedoten kielitaidottomuuteensa ja myöhemmin sairasteluunsa. Kaikki vastuu oli siis jäänyt enemmän tai vähemmän Soilen harteille Tytärtään ei Soile halunnut syyllistää, sillä tämä oli luultavasti kaikkein pettynein tilanteesta, jolta oli odottanut niin paljon. Eikä Lauraakaan ainakaan kaikesta voinut syyttää. Hän ei ollut lähtiessään sisäistänyt vaihto-oppilasajatusta, vaan oli ajatellut tulevansa viettämään hauskan vuoden suomalaisen perheen kustannuksella.

Kaikkien toiveet olivat luultavasti olleet liian korkealla ja sieltä utopioista oli kapsahdettu kovalla rytinällä alas. Yhä vielä saa Soile postia vaihto-oppilaita välittävältä järjestöltä. Hänelle ei tulisi mieleenkään ottaa toista vaihdokkia saati suositella vaihdokin ottamista kenellekään. Tässä asiassa hän oppi kerrasta!