Päivät sairaalassa kuluivat hitaasti. Potilaita oli paljon ja henkilökuntaa vähän, ja Soilen ympärillä kävi huiske ja tuiske. Soilella ei ollut aihetta valittaa eikä soitella kelloa. Niinpä hän ei sitä tehnyt. Siitä seurasi, ettei hänen olemassaoloaan noteerattu kuin ruoka-aikoina. Muuten ei kukaan tullut kyselemään hänen vointiaan, saati tiedustelemaan, miten hän henkisesti jaksoi.

Soile makoili sängyssään, sillä hän oli vielä heikko leikkauksen jäljiltä. Hän oli myös menettänyt verta, ja siitä ilmeisesti johtui kova päänsärky. Kun hän siitä yritti jotain ohikulkevalle hoitajalle mainita, ei tämä juuri korvaansa lotkauttanut Soilen puheelle. Lopulta pyydettyään sai Soile päänsärkylääkettä, mutta tavallinen särkylääke ei migreenityyppistä särkyä helpottanut nimeksikään.

Välillä yritti Soile käydä vähän kävelemässäkin, mutta pakko oli palata takaisin sänkyyn, kun tuntui siltä, että maan alle oli vaipumassa. Ankaran päänsäryn vuoksi ei nukkumisestakaan tullut oikein mitään. Soile muistaa olleensa niin väsynyt ja päänsärkyinen, että Mikon ja lapsen tullessa häntä vierastunnilla tervehtimään, hän toivoi vain heidän lähtevän nopeasti, että pääsisi lepäämään. Seurustelu jopa kotiväen kanssa oli hänelle nyt liikaa.

Lopulta Soilen vointi koheni sen verran, että hän pääsi kotiin. Oli toukokuun loppu. Soile muistaa, että nurmikko oli keltaisenaan voikukista ja omenapuut kukkivat. Uusi elämä tunki esiin joka paikasta. Ikävästä tapahtumasta huolimatta oli Soile toiveikas. Kesä oli edessä, samoin loma ja sen jälkeen vielä työstä vapaa vuosi.

Ja olihan Soilella nyt toiveita siitäkin, että hän saattaisi tulla uudestaan raskaaksi. Ei hän osannut pelätä komplikaatioita, mutta Mikko varmaan pyöritteli päässään monenlaisia kysymyksiä, kaiken varmistelija kun luonteeltaan oli.