Mää oon viime aikoina saanu nukutuks aika hyvin. Meinaan ettei tuo käsi oo yöllä pahemmin vaivannu, ku on vaan löytäny oikean asennon. Mutta nythän ei kyläpaikassa vieraassa sängyssä meinannu tulla nukkumisesta yhtään mitään. Mulla oli tyyny kainalossa ja mää käänsin ja väänsin ihteäni, mutta ei ottanu jomotus lakatakseen. Kahesti piti käyvä juomassaki, ku janotti ne syömiset niin tautisesti. Joskus aamuyöllä mää sitte nukahin.

Aina ku mää oon tuolla nimenomasessa paikassa yötä, meinaa pyhäaamu mennä pelekäks huilaamiseks. V on kans oppinu siihen, eikä sekään taho aamulla aikasin ulos, vaikka sillon, ku me asuttiin samassa talouvessa, se tuli oikeen herättämään mut jo ennen kuutta joka aamu ja halus pihalle. Ny seki nauttii makkoomisesta ja nukkuu samassa sängyssä ku ruustinna ikään. Mää luulen, että se nauttii elämästään oikeen syvämesä kyllyyvestä. Ei oo kiire minnekään, ruokaa saa niin palijo ku tahtoo ja lenkilleki pääsöö mielin määrin.

Se täyttää maaliskuussa jo nelijätoista vuotta, mutta ei sitä kyllä niin vanhaks koiraks uskois ikinä. Ei se enää nää eikä kuule palijo mitään, mutta muuten siinä on virtaa, vaikka muille jakaa. Juoksulenkkiä se heittää keposesti, jos joku vaan viihtii juoksuttaa. Me tytön kans syksyllä aateltiin, että taitaa V:llä olla viimenen talavi, ku se oli niin huonokuntonen koko kesän ja syksyn, vaikka sai olla maalla kanoja paimentamassa. Mutta se on kummasti virkistyny. Ruoka maittaa sille, ja se on ilonen ja virkeä elukka. Kiva sitä on katella, ku se vieläki leikkii leluillaankin, vaikka on jo vanha hurtta. Mun ostamasta joululahajaporsaasta se ei kyllä perusta mitään. Koskemattomana se saa olla, ja kaiken maaliman muut päättömät nallet ja resuset narut on se lempileluja. Ei mee aina ihimisen aatos ja koiran aatos samoja ratoja.