Vihdoin koitti sovittu tapaamispäivä. Se oli tavallinen arki, joten Punahilkka oli normaaliin tapaan päiväajan töissä. Hän heräsi aamulla jo kukonlaulun aikaan, vaikkei toki muutenkaan mikään unikeko ollut. Vielä ennen töihin lähtöä hän teki viimeiset valmistelut ja tarkistukset. Kaikki näytti olevan kunnossa. Mitään ei hän toisin osannut tehdä.

Jos joskus, niin nyt tuntuivat tunnit kulkevan matelemalla eteenpäin. Punahilkka tuijotti kelloa kuin sillä keinoin yrittäen saada sen osoittimia liikkumaan rivakammin. Mutta eihän aikaa voinut käskeä. Se kulki omaa vauhtiaan Punahilkan tai kenenkään muunkaan toiveista tai suoranaisista vaatimuksista välittämättä.

Lopulta antoi Punahilkka periksi kärsimättömyydelleen, teki päivittäiset työtehtävänsä rutiininomaisesti osaamatta niihin lainkaan keskittyä, ja kun työpäivä sitten vihdoin päättyi, ponkaisi Punahilkka kotiin sellaista vauhtia, että sitä olisivat kadehtineet MM-tason pikajuoksijatkin.

Kotona hän sitten huomasi, että kaiken, minkä etukäteen saattoi tehdä, hän oli jo tehnyt. Ylimääräistä aikaa oli kuitenkin mukavampi viettää kotosalla kuin työpaikalla, joten Punahilkka valmisti itselleen kuuman kylvyn, sytytti kynttilät palamaan ja kuunteli mielimusiikkiaan tulevaan iltaan näin ajatuksissaan valmistautuen.

Nyt oli aikaa hoitaa niin mieltään kuin kehoaankin, ja vilkkaalla ja hyvällä mielikuvittelun lahjalla varustettu Punahilkka nauttikin näistä odotuksen tunneista täysin rinnoin. Hänestä tuntui, että tällä tavoin hän eli vielä edessäpäin olevan illan kuin kahteen kertaan: ensin mielikuvituksessaan ja sitten oikeasti Suden kanssa. Näin jälkikäteen ajatellen on edelleenkin vaikea sanoa, kumpi kerta oli mieleenpainuvampi.