Leivän jokaviikkonen leipominen loppu sitte siihen, ku joskus seitkytä luvulla ostettiin pakastin. Se helepotti äitin hommia aika lailla, ku ei joka viikko tarvinnu leipoa. Mutta ne leipomispäivät oliki sitte raskaita, kun pakastin piti täyttää pitemmän ajan tarpeiks. Mää en osaa sanoa, miten palijo leipomiskerrat väheni, mutta ainaki kaheks viikoks kerrallaan leivottiin. Leipäorttakaan ei sitte enää tarvittu, eikä sitä sitkeää leipää saanu sen erän perästä. Tässäki asiassa vois sanoa, ettei niin hyvää, ettei jotain huonoaki.

Mutta joululeipomuksistahan mun oikeastaan piti kirijottaa. Tavallista pullaa tehtiin tietysti, mutta jouluks siihen lisättiin jotaki, että siitä saatiin vähä herkullisempaa. Äiti kerto joskus, että kun se leipo sitä viikkopullaa, yritti se tehä siitä aikalailla mautonta, ku muuten sitä olis kulunu ihan mahottomat määrät. Mutta joulupullasta tehtiin parempaa.

Pullan lisäks tehtiin piparkakkuja. Mää en muista, että olisin mitenkään erikoisesti niistä välittäny. Paistamatonta taikinaa olisin kyllä syöny, vaikka kuinka palijo. Mutta niien tekeminen oli tietysti mukavaa. Mun herkkua oli joulutortut. Siihen aikaan tehtiin taikinaki ite, valamiita ei kaupasta saanu. Itetehty taikina ei ollukaan semmosta haperoa, ku nykyset valamistaikinat.

Jotenkin mun mieleen on jääny se, että tortut säilytettiin kans ulukovintillä, jossa oli sama lämpötila ku ulukona. Pakkasella siellä oli tietysti pakkasta. Ku keitettiin kahavia, tortut haittiin kahavipöytään sieltä pakkasesta, eikä niitä palijo sulateltu. Silti ne maistu ihimeen hyviltä. Paremmilta ku nykyset. Vai oiskohan tässä vähä sitä muistojen kultaa seassa? Saattaa olla.

Oikeen muita jouluherkkuja mää en muista. Muullon leivottiin aina pyhänseuvuks vierasvaraks joko kääretorttu tai murokakku. Murokakkumestarina meillä oli yks mun siskoista. Kerran taas se teki sitä murokakkua, ja mää olin vissiin auttamassa. Siihenhän pitää kananmunat rikkoa sekaan sitte, ku sokeri ja rasva on ensin vatkattu.

No, mää olin niitä munia rikkomassa, että sisko sai vatkattua koko ajan. Kuinkas ollakaan, muutama kuorenpala putos sekaan. Mää olisin kyllä ne ottanu sieltä pois, mutta sisko oli niin hätänen ja vatkas vaan, eikä antanu mun ottaa niitä pois. Sitte tietenki, ku kakkua syötiin, niin mullehan se pala osu, jossa ne kuoret oli. Ne oli kyllä niin isoina palona, että ne heleposti sai sieltä erilleen, mutta siskon mielestä se oli rangastus mulle, ku niitä sinne tiputin. Kaikellaista sitä ihimiselle mieleen jääki!