Talviaamu valkeni kirkkaana ja säteilevänä, kun Liisa heräili vuoteessaan. Hän oli nukkunut paremmin kuin aikoihin, sillä aika ajoin vaivasi häntä unettomuus. Viime viikkoina oli se taas äitynyt tavallista pahemmaksi. Liekö syynä sitten se, että elämässä oli lyhyen ajan sisällä ollut kovasti tapahtumia, vai se, että kaikenlaiset Liisalle tyypilliset juonittelut kiersivät kehää hänen päässään pitäen adrenaliinitasoa korkealla.

Tänä aamuna heräsi Liisa kuitenkin virkeänä ja toimeliaana. Jopa niin virkeänä ja hyväntuulisena, että ajatteli itsekin sen olevan epäsopivaa surevalle morsiamelle, joka eilen illalla on saanut kuulla sulhasensa kuolleen lento-onnettomuudessa. Ei olisi kovin uskottavaa, jos Liisa ilmestyisi työpaikalleen hymyilevänä ja aurinkoisena ja alkaisi sitten kertoa surusanomaa. Kyllä jo ulkonäöstä pitäisi jokaisen pystyä päättelemään, että jotakin todella vakavaa ja murheellista oli Liisan elämässä nyt tapahtunut.

Mutta Liisa ei olisi Liisa, ellei hän tähänkin ongelmaan olisi ratkaisua keksinyt. Hänpä pitäisi tänään rokulipäivän! Hän soittaisi esimiehelleen ja kertoisi tälle, ettei mitenkään kyennyt nyt töihin. Jokainen ymmärtäisi, ettei Liisasta, surevasta morsiamesta, sellaisessa mielentilassa olisi töihin tulijaksi. Hänen ajatuksensa askartelisivat kaiken aikaa siinä valtavassa menetyksessä, joka häntä sulhasen kuoleman myötä oli kohdannut.

Niinpä Liisa aamukahvit kaikessa rauhassa nautittuaan tarttui puhelimeen ja soitti esimiehelleen. Hän koetti saada äänensä kuulostamaan mahdollisimman heikolta ja itkuiselta. Ei se suuriakaan ongelmia Liisalle tuottanut: hänhän oli mestari tässä lajissa. Niin monet kerrat oli hän sitä niin Pekan kuin muittenkin sopivien uhrien kanssa harjoitellut ja aina hyvällä menestyksellä.

Saatuaan linjan auki purskahti Liisa ensi töikseen nyyhkyttävään itkuun. Hädin tuskin sai hän kerrottua, kuka oli. Itse asian kertominen olikin jo huomattavasti vaikeampaa. Tämän tästä puhe keskeytyi nyyhkytyksiin ja nikotuksiin. Liisa eläytyi itsekin niin kertomukseensa, ettei oikea itkukaan enää ollut matkojen päässä.

Viimein sai Liisa asiansa kerrottua. Esimies suhtautui siihen juuri oikealla tavalla. Osanottonsa ilmaistuaan hän sanoi, että totta kai Liisa voisi pitää vapaapäivän! Hänen oli nyt parasta pysytellä kotona, mutta oliko aivan yksin oleminen sentään viisasta? Oliko Liisalla ketään sukulaista tai ystävää, joka voisi tulla hänelle seuraksi? Tietysti joku työpaikaltakin voisi tulla ainakin tarkistamaan Liisan vointia…