Soile tarttuu kirjaan, jonka hoitaja hänelle ojentaa. ”Olipa kerran… ja lienee vieläkin” lukee hän  ties monennenko kerran kirjan nimen sen ohueksi kuluneesta, nuhruisesta kannesta. Hän muistaa ajat, jolloin ajatuksia, tunteita ja tapahtumia tuota kirjaa varten yksinäisinä hetkinään läppärinsä äärellä näpytteli. Silloin se oli sekä ajankulua että tarvetta purkaa kaikkia niitä kokemuksia, joita vuosien saatossa sisälle oli kertynyt, ja kirjoittaa muistiin, miten asiat hänen sen hetkisen käsityksensä mukaan olivat tapahtuneet. 
 
Nyt kun muisti jo alkaa paikoitellen heiketä, voi kirjasta tarkistaa yksityiskohtia. Vaikka ei niillä juuri taida enää olla merkitystä. Useat, useimmat kirjan henkilöistä ovat olleet kuolleina jo vuosikausia, toiset vuosikymmeniä. Joskus kirjaa selatessaan Soile huomaa tuumivansa, että tuonkin kohdan kirjoittaisi hän nyt toisin. Kirjoitushetkellä hän kirjasi sen muistiin kuitenkin juuri tuossa muodossa. Se oli totta silloin. Kulunut aika on voinut tuoda asiaan lisäselvitystä tai osoittaa, että kirjoittajan subjektiivisuus on saanut tässä kohden liian suuren otteen.
 
Monet kirjan tapahtumista ovat kuitenkin vielä vuosienkin päästä niin raskasta luettavaa, että Soile mieluummin sivuuttaa ne kohdat. Ei hänellä ole tarvetta yhä uudestaan ja uudestaan kaivella auki jo umpeutuneita haavoja. Aloittaessaan tarinan kirjoitusta oli Soilella ollut mielessään ajatus, että se olisi enemmänkin Mikon puheenvuoro siitä, miten hän oli asiat kokenut. Tarinahan alkoi jo ajasta ennen Mikon syntymää.
 
Tarinan edetessä ajatus osoittautui kuitenkin mahdottomuudeksi. Ei kukaan voi asettua toisen ihmisen pään sisään, hänen ajatuksiinsa, tunteisiinsa ja kokemuksiinsa kuvatakseen niitä mahdollisimman autenttisesti. Ei edes silloin, kun kuvattava henkilö itse kertoo, miten haluaa asiat esitettävän. Huomatessaan tehtävän mahdottomuuden luopui Soile alkuperäisestä ajatuksestaan ja alkoi kirjoittaa tarinaa enemmän omasta näkökulmastaan, vaikka sivussa myös Mikon osuus kulki koko ajan kuin ohuena säikeenä. Eliväthän Soile ja Mikko yhdessä yli kaksikymmentä vuotta, ja heillä on kaksi yhteistä lasta!
 
Jälkeenpäin ajatellen pitää Soile noita avioliittonsa vaikeita vuosia elämänsä tärkeimpinä oppivuosina. Ehkä hän olisi oppinut samat asiat muullakin tavoin, ehkä ne olisi voinut oppia helpomminkin, mutta joka tapauksessa tämä on ollut Soilen elämänkoulu. Ei hän sure tai harmittele hukkaan mennyttä aikaa tai jotakin sellaista, mitä ehkä olisi saanut ja saavuttanut toisenlaisessa elämässä ja toisenlaisilla valinnoilla.
 
Soilen elämä ennen avioliittoa oli nuoren ihmisen hapuilua ja epävarmuutta tämän etsiessä itseään. Avioliitto oli taistelua omasta paikasta ja olemassaolon oikeutuksesta sellaisena kuin on heikon itsetunnon omaavan, narsismiin taipuvaisen aviomiehen ikeen ja määräysvallan alla. Erottuaan Mikosta tunsi Soile vasta alkavansa elää. Nyt hän pystyi käyttämään kaikkea oppimaansa kasvussaan kohti sitä naista ja ihmistä, jollaiseksi hänet oli tarkoitettu.
 
Joskus Soilea harmittaa, että tarina on niin yksipuolinen kuvaus kaikesta tapahtuneesta. Mutta eihän se muuta voi oikeastaan ollakaan! Se on Soilen näkemys asioista, Mikko olisi muistanut ja kertonut kaiken aivan toisin, ja siihen hänellä olisi ollut täysi oikeus. Lukijan tehtävä olisi sitten ollut sovittaa palaset kohdilleen ja muodostaa oma käsityksensä, joka sekään ei olisi ollut koko totuus, jos sellaista edes on olemassa missään asiassa, saati ihmiselämässä ja sen vaiheissa.