Niin sitten koitti päivä, jolloin avioliittoneuvojan luokse mentiin. Soile oli rauhallisella mielellä. Hän oli päättänyt kertoa asiat juuri siten kuin oli ne kokenut. Jos asioitten puimisesta jotakin hyötyä avioliiton jatkamisen kannalta olisi, kannatti se toki tehdä. Mutta ennen kaikkea halusi Soile nyt jonkun ulkopuolisen kuulevan, millaista heidän elämänsä kaikki nämä vuodet oli ollut.
 
Ensimmäiseksi neuvoja kysyi, miksi he olivat tulleet. Mikko vastasi heidän tulleen sen vuoksi, että erolta vältyttäisiin. Siitä sitten alettiin hiljalleen puida asioita. Soile kertoi oman näkemyksensä ja Mikko omansa. Soile ei kaunistellut heidän elämäänsä, vaan nyt vieraan ihmisen läsnäolosta rohkaistuneena kertoi, mitä ajatteli. Mikkoa ei Soilen rehellisyys tietenkään miellyttänyt. Aivan varmasti oli Soile ollut tasa-arvoinen jäsen heidän perheessään! Ja mitä mustasukkaisuutta mukamas oli ollut?
 
No, hyvä oli. Mutta oli Mikollakin sanottavaa. Seksistä oli ollut alituinen pula koko avioliiton ajan. Siitä olivat kaikki ilkeydet ja loukkaamiset johtuneet. Soilen oli syytä katsoa peiliin, ennen kuin alkaisi Mikkoa syytellä. Ei Mikolla sentään ketään toista ollut, kuten Soilella. Kun Soile yritti selittää, ettei hänellä ollut toista, ei Mikko ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Uskottomuus mikä uskottomuus! Jos ei kyennyt henkiseen uskollisuuteen, ei kyennyt muuhunkaan, se oli Mikon vankka mielipide.
 
Avioliittoneuvoja oli kuitenkin ammatti-ihminen. Hän näki Mikon puolustelujen taakse. Samalla hän ymmärsi Soilen kokemukset. Soilen silmät aukenivat, kun neuvoja omana tulkintanaan sanoi, että Soile oli koko avioliiton ajan yrittänyt elää Mikon toiveitten ja sääntöjen mukaan. Hän oli kuvitellut tekevänsä sen yhteiseksi parhaaksi, mutta oli toimillaan koko ajan kaventanut omaa elintilaansa.
 
Soilesta tuntui vapauttavalta kuulla tällaista. Ei hän ollutkaan väärässä, kun koki, että oli yrittänyt yrittämästä päästyäänkin. Mutta eihän yksin yrittäminen riitä. Tarvitaan molempien yhteinen yrittäminen, jotta tuloksia saataisiin.
 
Kun varattu aika päättyi, kehotti neuvoja pariskuntaa varaamaan vielä ainakin yhden ajan. On luultavaa, että hän jo tuolloin näki tilanteen toivottomuuden. Eihän sellaista kai kuitenkaan voi mennä sanomaan ihmisille, jotka ovat tulleet hakemaan apua jatkaakseen yhteistä elämäänsä. Aika varattiinkin, mutta sitä ei koskaan käytetty. Mikko ilmoitti, ettei enää aikonut lähteä julkisesti haukuttavaksi ja moitittavaksi.
 
Soile taas sanoi, ettei hänen tarkoituksensa ollut sen enempää moittia kuin haukkuakaan Mikkoa. Hän vain kertoi, miltä hänestä oli eri tilanteissa tuntunut. Eivät hänen tunteensa olleet oikeita tai vääriä. Ne vain olivat. Hänellä, kuten Mikollakin oli oikeus tunteisiinsa ja niiden ilmaisuun. Soilen puolesta sai Mikko yhtä vapaasti kertoa tuntojaan, kunhan pysyi totuudessa. Se ei kaikin ajoin Mikolta tuntunut onnistuvan.
 
Varattu aika jouduttiin perumaan. Soile ei sitä tehnyt ja niin oli Mikon se tehtävä. Tässä vaiheessa oli Soilelle jo yhdentekevää, yritettiinkö avioliittoa parsia kokoon vai ei. Hän oli hyvää vauhtia irtautumassa kahleestaan ja näki, että mitkään keinot eivät liittoa enää pelastaisi. Varsinkaan, kun Mikko jatkuvasti käyttäytyi häntä kohtaan huonosti lyhyitä jaksoja lukuun ottamatta. Soile arvasi, että jos hän jäisi liittoon, olisi hänen elämänsä entistä ahtaampaa ja seuratumpaa. Mikko unohtaisi kohta yritykset muuttua ja vahtisi entistä tarkemmin Soilen jokaista askelta. Siihen ei Soile enää aikonut suostua. Hän oli saanut maistaa vapautta eikä enää vankilaansa palaisi, lupaisipa Mikko mitä hyvänsä.