Elämälle kiitos!

 

Kun kuusitoista vuotta sitten luovutin pienen, ennen aikojaan syntyneen tyttäreni kuolemalle suoraan sylistäni, tunsin itseni täysin tyhjäksi. Tätä lasta oli odotettu, häntä oli kaivattu vuosikausia. Olin kantanut häntä sydämeni alla onnesta pakahtumaisillani monen kuukauden ajan. Olin tuntenut hänen villit ja railakkaat potkunsa vatsanahkaani vasten, kun hän riemuissaan pyöri ja touhusi runsaassa lapsivedessään.

Pieni huoli mielessäni olin ajatellut, millaisen villikon ja opettajien kauhun mahdankaan synnyttää, kun lapsi mylläsi vatsassani ja kertoi jokaisella solullaan elävänsä niin vahvasti kuin vain muutaman kuukauden ikäinen sikiö äidin kohdussa voi elää.

Tuo nyt lähes naurettavalta tuntuva huoleni ei koskaan toteutunut edes osittain. Runsaasta lapsivedestä johtuen istukka irtosi, ja tuonikäisessä sikiössä oleva noin kahden desilitran verimäärä, näin minulle jälkeenpäin kerrottiin, vuoti ulos. Lapsi saatiin maailmaan sektion avulla jo lähes kuolleena, mutta vielä pystyi nykyaikainen lääketiede elvyttämään hänet ja kytkemään hengityskoneeseen, jossa hän eli koko lyhyen, vain pari päivää kestäneen elämänsä. Verenhukasta aiheutuneen hapenpuutteen vuoksi tuhoutuneita aivosoluja ei lääketiede kuitenkaan pystynyt korvaamaan tai uusimaan, ja meidän vanhempien raskaaksi tehtäväksi jäi päättää, irrotetaanko hänet hengityskoneesta nyt vai vasta huomenna.

Kun lapsi hengityskoneesta irrottamisen jälkeen sitten yhden ainoan kerran lepäsi vielä elävänä sylissäni, en tuntenut oikeastaan mitään. En iloa, en surua, en pettymystä tai katkeruutta. Nuo kaikki tunteet tulivat vasta myöhemmin. Nyt oli vain tämä hetki ja tietoisuus siitä, että tämä kerta oli ensimmäinen, viimeinen ja ainoa. Yhden kerran lapsi sylissäni raotti silmiään kuin meitä katsoakseen ja meidät muistaakseen. Sitten hän sulki ne, henkäisi vielä kevyesti ja oli poissa, jossain toisessa ulottuvuudessa.

Laskin lapsen pienen ruumiin vaunuun ja jätin hänet toisten huolehdittavaksi. Tyhjyys sisälläni kasvoi kasvamistaan. Vasta jonkin ajan kuluttua aloin käsittää, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Maito pakotti rintojani, ja aristava leikkaushaava muistutti siitä, että jotakin oli vain muutamia päiviä sitten otettu pois sisältäni. Mutta sylini oli tyhjä. Tämä lapsi ei koskaan polkisi sitä, eikä hänen suunsa koskaan hamuaisi ahnaasti rintaani varttuakseen siitä imemänsä maidon voimalla vahvaksi ja voimakkaaksi.

Seuraavana päivänä lähdimme kotiin. Lapsen ruumis oli jätettävä sairaalaan, jossa se avattaisiin ja siitä tehtyjen havaintojen ja löydösten perusteella voitaisiin ehkä jonakin päivänä joku toinen samanlaisessa tilanteessa oleva vastasyntynyt pelastaa elämälle. Mieheni ei olisi halunnut antaa lapsen ruumista tutkimustarkoituksiin, mutta minulle oli itsestään selvää, että niin täytyi tehdä. Muutenhan, niin ajattelin, olisi lapsen kuolema ollut täysin turha.

Vaikka minut oli vastikään leikattu, en kotiin tultuamme jäänyt sängyn pohjalle sairastamaan, vaan aloin heti ensimmäisenä arkipäivänä hoitaa lapsen kuolemaan liittyviä käytännön asioita. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että se oli minun luonteelleni sopiva tapa alkaa käsitellä menetystä, jonka laajuutta en silloin kyennyt edes käsittämään. Asiat oli ulkoisesti saatava kuntoon. Vasta sen jälkeen oli mahdollisuus muuhun.

Siinä touhutessani ymmärsin senkin, miten tärkeää surevalle on saada itse tehdä mahdollisimman paljon. Minulle hautajaisjärjestelyt, hautapaikan hankkiminen, arkun osto, sen miettiminen, miten lapsen arkkuun puen ja kaikki muu siihen liittyvä, oli lapseni hoitamista, sillä enhän enää koskaan tämän jälkeen voisi millään tavalla sitä tehdä. Nyt oli tehtävä se, mitä tehtävissä oli, niin raskaalta kuin se tuntuikin. Näin liitin kuolleen lapsen iäksi itseeni niillä heikoilla säikeillä, joita minulle tarjoutui. Suru ja menetyksen lopullisuus alkoivat hiljalleen löytää paikkaansa sisälläni.

Onnellisen odotuksen huumassa olin jo hyvissä ajoin ostanut syntyvälle lapselle upouudet vaunut. Nyt ne olivat koko ajan silmissäni.  Minusta tuntui, että niistä oli päästävä mahdollisimman pian eroon. Tarjosin niitä ensin takaisin siihen liikkeeseen, josta ne oli hankittu, mutta jostain minulle käsittämättömästä syystä kauppaa ei voitu purkaa, vaikka vaunut olivat aivan käyttämättömät. Onneksi nuori sukulaisperhe osti ne pari kuukautta myöhemmin syntyvälle esikoiselleen. Mutta siihen asti ne olivat muistuttamassa minua kuolleesta lapsestani ja kaikista niistä hetkistä, joita varten vaunut olin hankkinut, ja joita ei koskaan tulisi.

Sairaalasta piti seuraavan viikon alussa tiedustella, milloin lapsen ruumiin saisi tulla hakemaan kotiin. Viisas ja kokenut lääkäri oli antanut miehelleni erityistehtäväksi tämän asian hoitamisen. Ehkä hän näki, että ilman hänen määräystään minä ottaisin senkin tehtävän vastuulleni, ja ehkä hän myös sillä tavalla halusi liittää isän surun minun suruuni. 

Kun ajankohta selvisi, lähdimme koko perheen voimin ostamaan lapselle arkkua. Se oli raskas tehtävä. Vielä raskaammalta tuntui kotiin tultua katsella, kun mieheni asetti pienen valkoisen arkun upouusien vaunujen päälle odottamaan hetkeä, jolloin se siirrettäisiin autoon, ja matka kohti sairaalaa alkaisi.

Kun meille ilmoitettiin, että tämä lapsi ei elämään selviäisi, olin heti ajatellut, että haluan itse pukea lapseni arkkuun. Halusin myös, että vaate, johon hänet puetaan, olisi jollakin tapaa minulle merkityksellinen. Niinpä oman äitini minulle neljäkymmentä vuotta sitten ompelema kastemekko sai nyt uuden tehtävän. Siitä tuli lapseni kuolinvaate, johon puettuna hän lähti kohti tuonilmaisia. Päähän vielä mummon tekemä myssy ja jalkoihin pienet, valkoiset sukat, ja niin olisi lapsi valmis matkalleen.

Olin pikkutyttäremme kastaneelta sairaalapastorilta kysynyt, oliko hautajaisvaatteiden väri jossakin erityisesti määrätty. Kun pastori kertoi, ettei tällaisia määräyksiä ollut olemassa, päätin, että minä itse, perhekuntani ja kaikki hautajaisiin osallistuvat pukeutuisivat vaaleisiin värisävyihin. Tietenkään en ketään voisi siihen pakottaa, mutta sellaisen toivomuksen aioin esittää. Lapsi oli kuollut, mutta en halunnut surra häntä mustiin pukeutumalla, sillä jotenkin jo tuossa vaiheessa ymmärsin, että hänen kuolemansa ei merkinnyt minulle mustaa, loputonta yötä, vaan aikanaan se johtaisi minut uuteen, kirkkaaseen päivään.

Kauniina, vähän viileänä kesäaamuna lähdimme koko perhe raskaalle matkalle kohti sairaalaa, josta lapsen ruumiin saisimme nyt mukaamme hautausta varten. Muistan elävästi, miten kuolleen lapsen isosisko, silloin kahdeksanvuotias, halusi koko automatkan soittaa kovaäänistä musiikkia, joka ei lainkaan olisi sopinut tunnelmaan. Me vanhemmat emme kuitenkaan kieltäneet häntä, sillä jollakin tavalla oman surumme keskellä ymmärsimme, että se oli hänen tapansa surra. Hän ei halunnut olla epäkunnioittava tai huonokäytöksinen, ei, mutta ehkä hän musiikin soittamisella yritti varmistaa, että me vanhemmat emme ainakaan alkaisi puhua hänen kuultensa kuolleesta vauvasta.

Vaikka olin suunnitellut itse pukevani lapseni kuolinvaatteisiin, ei asia kuitenkaan niin yksinkertainen ollut. Tuttu hoitaja, joka oli huolehtinut lapsesta teho-osastolla koko hänen lyhyen elämänsä ajan, tuli mukaamme, kun lasta laitettiin arkkuun. Hänen mielestään oli viisainta, että hän yhdessä toisen hoitajan kanssa hoitaisi varsinaisen pukemisen. Minä voisin sitten laittaa lapselle sukat ja myssyn. Ehdotustaan hän perusteli sillä, että lapselle oli tehty ruumiinavaus. Minulle voisi olla liian rankkaa nähdä lapsen silvottu ruumis, vaikka leikkaushaavat oli tietenkin ommeltu kiinni. Itse en aivan samaa mieltä ollut, mutta suostuin, koska asia oikeastaan oli jo päätetty sitä ensin minulta kysymättä.

Kun lapsen ruumis sitten tuotiin luoksemme valkoiseen, pitkään mekkoon puettuna, annettiin hänet ensin minun syliini. Keinuttelin häntä siinä ja yritin painaa mieleeni hänen piirteensä, jotka toki olivat jonkin verran muuttuneet. Olihan hänen pieni ruumiinsa avattu, ja myös kuolonkankeus oli jo tehnyt tehtävänsä. Minusta lapsi näytti ja tuntui aivan kauniilta vahanukelta. Mitään kauhua tai pelkoa en tuntenut, vaan tuntui aivan luonnolliselta asialta pitää häntä sylissään.

Jokainen meistä sai vuorollaan pidellä häntä hetken. Sitten isä asetti lapsen kevyen ruumiin arkkuun, jonka olimme tuoneet mukanamme. Minä pujottelin sukat tyttäremme pieniin, kylmiin jalkoihin ja sidoin oman äitini tekemän myssyn peittämään runneltua päätä. Myös lapsen kummisetä oli paikalla. Vaikka kummit asuivat kaukana, oli hän työmatkallaan halunnut tulla jakamaan tätä hetkeä kanssamme. Yhdessä kummitädin kanssa olivat he hankkineet pienen, ketjuun pujotetun ristin lapsen kaulaan laitettavaksi. Ristikin kuvasi mielestäni erinomaisesti tämän lapsen elämää. Se oli pelkkä ristinmuotoinen kehys ilman sisusta. Sellainen oli ollut myös lapsen elämä. Siinä oli kehykset, puitteet, mutta sisältöä ei noihin kehyksiin koskaan ehtinyt tulla. Kun kaikki oli valmista, arkku suljettiin, ja matka kohti kotipaikkakuntaa saattoi alkaa.

Hautajaisia vietettiin vajaan viikon kuluttua. Sen ajan oli lapsen arkku ruumishuoneen kylmäsäilytystilassa. Olisimme halutessamme päässeet häntä vielä katsomaan, mutta jostain syystä en ainakaan minä tuntenut siihen enää tarvetta. Olin luovuttanut lapseni kuolemalle. Mikään mahti maailmassa ei toisi häntä enää takaisin. Elämää oli jatkettava nyt niistä lähtökohdista, joihin meidät yllättäen oli paiskattu.

Hautajaispäivä valkeni kauniina ja aurinkoisena, elettiinhän parasta kesää. Olimme sopineet, että lapsen ruumis siunattaisiin hautausmaalla, sillä kirkko tai kappeli tuntui liian isolta ja kolkolta paikalta siihen tarkoitukseen. Iltapäivällä pieni, vaaleisiin vaatteisiin pukeutunut hautajaisvierasjoukko kokoontui hautausmaan portille. Isä nosti taas pienen arkun syliinsä ja kantoi sen avatun haudan äärelle. Hitaasti suntion avustamana hän alkoi laskea arkkua haudan pohjalle. Vasta siinä vaiheessa minulle selvisi, mitä tarkoittaa "hautaan siunaaminen". Minusta tuntui, että olisin halunnut mennä mukaan, kun arkku hiljalleen laskettiin hautaan. Mutta eihän se ollut mahdollista, vaan minun oli vain katseltava sivusta, miten pappi varovasti pudotti pienen määrän hiekkaa arkun kannelle lausuen samalla: "Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!"

Hautajaisten jälkeen oli sitten yritettävä ryhtyä elämään "normaalia" elämää, vaikka jo siinä vaiheessa olin tajunnut, ettei elämämme enää koskaan olisi samanlaista kuin ennen. Millaista se sitten olisi, sitä en tiennyt enkä oikeastaan edes ajatellut. Mutta tästä eteenpäin ainakin minä ajattelisin aina aikaa ennen lapseni kuolemaa ja aikaa sen jälkeen. Elämääni oli tullut pysyvä rajapyykki, jota ei voisi siirtää, ei myöskään poistaa.

Lapsen kuoleman jälkeen tunsin vahvasti, että neljäkymmentä vuotta olin elänyt kuin puolittaisella liekillä hengittäen vain osalla koko keuhkojeni kapasiteetista. Yhtäkkiä aloin elää elämää, kun tähän asti olin suorittanut sitä. Ymmärsin, että valinnan mahdollisuus on minulla itselläni. Halutessani voisin jäädä suruni vangiksi, nostaa kuolleen lapsen jalustalle ja unohtaa elävän lapseni ja kaiken sen muun hyvän, jota elämässäni lapsen kuolemasta huolimatta edelleen oli.

Toisessa tapauksessa voisin kääntää lapsen kuoleman voimavaraksi, joka tästä eteenpäin määrittäisi kaikkea tekemistäni: ei pelkona ja kahleena, vaan ilona, valona ja vapautena elää ja nauttia elämästä. Tietoisesti tai tiedostamatta valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. En tiennyt silloin, mihin se johtaa enkä tiedä sitä loppuelämäni osalta vieläkään. Mutta sen tiedän, että valitsin oikein.

Heti lapsen kuoltua tuli hänen haudastaan minulle paikka, jossa minun oli lähes pakko päästä käymään useita kertoja viikossa. Siellä koivun runkoon nojaten itkin suruani ja kaipaustani. Samalla, niin luulen, itkin myös kaikkea sitä, mitä lapsen kuoleman myötä tai muuten koin elämässä menettäneeni. Hautaa hoitamalla tunsin jotenkin voivani hoitaa lasta. Peitin pienen kummun pehmeällä sammalella ja ajattelin, että siellä vihreän sammalen alla on lapseni hyvä ja lämmin olla.

Nyt tuosta kaikesta on kulunut jo kuusitoista pitkää vuotta. Hautausmaakäynnit ovat harvenneet. Enää en joka hetki, en edes joka päivä muista tai muistele pientä kuollutta tytärtäni, joka syntymällään ja kuolemallaan mullisti koko maailmani. Vähitellen olen oppinut hyväksymään tapahtuneen asiana, jota ei voi muuttaa. Hiljainen kaipaus mielessäni muistelen niitä lyhyitä yhteisiä hetkiä, jotka hänen kanssaan sain viettää.

Samalla mieleni täyttää kiitollisuus kaikesta kokemastani. Jos minulta kuusitoista vuotta sitten olisi kysytty, annanko lapseni pois, en tietenkään olisi antanut. Mutta sitä ei kysytty. Minulta ei kysytty mitään. Ei ollut minun vallassani päättää, saako lapsi elää tai mitä hänestä voisi tulla, vaikka kaikkien äitien tavoin olin tietenkin jo ajatellut monenlaisia mahdollisuuksia. Olin miettinyt, miten hänet kasvattaisin, jotta hän selviytyisi hyvin elämässään. Yhtäkkiä minä olinkin kasvatettava. Kuolleesta lapsesta, hänen lyhyestä elämästään ja ennen kaikkea kuolemastaan tuli minun kasvattajani halusinpa sitä tai en.

Onnekseni tajusin tämän ja suostuin kasvatettavaksi. Siitä hetkestä alkoi kasvumatkani kohti sitä naista ja ihmistä, joksi minut on tarkoitettu. Matka jatkuu yhä. Jo tähän mennessä on se sisältänyt niin iloa kuin suruakin, sillä sellaistahan elämän kuuluu ollakin. En koskaan toivonut itselleni helppoa osaa. Sellaista en saanutkaan, mutta sain ihanan, elämisen arvoisen elämän!