Viikonlopun vietto alkoi normaaliin tapaan. Soile haki tyttären asemalta, kuulumiset vaihdettiin ja iltaa vietettiin kaikessa rauhassa. Kaikki näytti olevan ihan normaalisti. Sitten käytiin nukkumaan. Tytär kävi nukkumaan omaan huoneeseensa ja Soile ja Mikko omaan makuuhuoneeseensa ja aviovuoteeseensa. Soilen nukkumisesta ei juuri mitään tullut, kun Mikko taas hermostuneen oloisena vaihteli televisiokanavalta toiselle pitkin yötä, ja television kuvaruutu välähteli ilkeästi pimeässä huoneessa.
 
Jossain vaiheessa keskiyön jälkeen taisi Soile taas kerran huokaista, että toivoi Mikon pienentävän television ääntä. Tuskin kaikki sen jälkeen tapahtunut juuri tuosta sanomisesta johtui, mutta se oli viimeinen ärsyke, joka lopulta puhkaisi kauan muhineen mätäpaiseen. Vihaisella äänellä Mikko taas sanojaan säästelemättä ilmoitti, että häntä vitutti Soilen selän takana pelailu.
 
Soilen sydän löi pari ylimääräistä kertaa, ja hetkessä hän oli täysin valveilla. Nyt se siis alkaisi. Mikä? Siitä ei Soilella vielä ollut täyttä käsitystä, mutta hän aavisti, että tämä tie oli kuljettu loppuun. Oli ratkaisujen aika.
 
Aivan saman tien ei Soilella ollut rohkeutta ratkaisujaan tehdä eikä hän sitä paitsi edes tiennyt, mitä aikoi tai edes halusi tehdä. Hän oli ajatellut jatkaa avioliittoaan Mikon kanssa. Jaksaakseen sen tehdä täytyi hänen löytää keidas, jolla janonsa sammuttaa. Se oli nyt löytynyt työtoverista, jonka kanssa tuntui voivan puhua asiasta kuin asiasta, ja joka itsekin kipuili samantapaisten asioitten kanssa.
 
Voi, miten lapsellisesti, suorastaan typerästi Soile ajatteli. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että lopputulos oli ollut nähtävissä jo ensimmäisestä vaihdetusta suudelmasta lähtien. Soile halusi muutosta tylsistyttävään ja pystyyn kuolleeseen elämäänsä. Hän oli lähtenyt sitä hakemaan ajattelematta, ainakaan tietoisesti, sen tarkemmin lopputulosta. Nyt oltiin risteyskohdassa. Soilen oli valittava, mihin suuntaan lähtisi kulkemaan.