Koska jo edellisellä käyntikerralla oli ollut puhetta siitä, että Soilen olisi tultava osastolle jo ennen lapsen laskettua syntymäaikaa, oli Soile varautunut jäämään sairaalaan jo nyt. Hänellä oli mukana laukku, johon hän oli pakannut kaiken sen, mitä arveli sairaalassa sitten tarvitsevansa. Jopa kameran oli hän pannut mukaan. Hän kertoi asiasta myös lääkärille, mutta tämä oli sitä mieltä, että Soile voisi aivan hyvin mennä vielä kotiin. Lapsi tuskin syntyisi vielä.

Sen verran sai Soile helpotusta asiaan, että lääkäri kirjoitti hänelle taksinkäyttöluvan sairaalamatkoja varten. Mikkohan oli vuorotöissä eikä voinut joka kerta lähteä Soilea viemään. Junalla matkustaminen taas monine mutkineen tuntui Soilesta liian raskaalta. Kukapa olisi osannut silloin aavistaa, että Soile tarvitsi taksikyytiä vain yhden ainoan kerran ja senkin eri syystä kuin alun perin oli tarkoitettu.

Niine hyvineen sai Soile lähteä kotiin perheensä kanssa. Kummallinen huoli oli asettunut mielen pohjalle, mutta ei Soile osannut eritellä sitä. Hänhän oli kuitenkin nyt parhaassa mahdollisessa hoidossa.

Kotimatkalla hän suunnitteli, että sitten kun hän vauvan jo synnyttyä olisi tämän kanssa sairaalassa, voisivat Mikko ja tytär tulla myös pääkaupunkiin useammaksi päiväksi. He voisivat käydä Linnanmäellä ja Korkeasaaressa ja muissa mukavissa paikoissa. Yöt he voisivat kaikki kolme viettää sairaalan asuntolassa vauvan ollessa hoidettavana Lastenklinikalla.

Näihin Soilen suunnitelmiin Mikko ihan ystävällisesti totesi, ettei sellaisia kovin paljoa kannattanut etukäteen tehdä. Asioilla kun yleensä oli taipumus mennä täysin suunnitelmien vastaisesti. Tämäkin lausahdus palasi myöhemmin Soilen mieleen useita kertoja, sillä juuri niin tapahtui.