Susi riensi ovelle sitä avaamaan. Kun ovi aukeni, rojahti siitä sviittiin murjotun näköinen, verissä päin oleva irokeesisusi. Öljykangastakki oli jäänyt jonnekin matkan varrelle ja nauhabootsit olivat pölyiset ja kuraiset. Irokeesin paljas ylävartalo oli verinaarmuilla ja värikkäin kuminauhoin letitetystä komeasta parrasta ei ollut kuin muisto jäljellä. Kukikkaat polvihousut olivat nekin likaiset ja täynnä palkeenkieliä. Irokeesin silmissä oli villi katse ja vaahtoa pursusi hänen suupielistään.

Käytävästä yrittivät sviittiin tunkea irokeesisuden jäljessä vielä liuta koppalakkeja ja hotellin johtaja, mutta Punahilkan seuralaissusi läimäisi oven tylysti kiinni heidän nenänsä edestä. Ei tänne sentään kaikkien tarvinnut pyrkiä. Heissä kolmessakin samassa tilassa tuntui joku jo olevan liikaa.
 
Seuralaissusi tuijotti tympääntynein katsein verinaarmuista irokeesipäätä ja alkoi vaatia tältä selityksiä. Eikö riittänyt, että irokeesi oli autettu joutumasta kuulusteluihin ja vankilaan? Mitä mokoma kuvatus vielä heistä halusi?

Ja miten tämä oli itsensä tuollaiseen kuntoon saattanut? Eihän tuollaisia jälkiä muualla syntynyt kuin käsirysyssä. Oliko irokeesi hankkiutunut vielä tappeluunkin, kun Punahilkka ja Susi paikalta olivat poistuneet? Eikö tälle yksi kokemus tämän maan koppalakeista ollutkaan ollut riittävä?

Ettei vain olisi ollut niitä kuuluisia Härmän häjyjä? Nehän kuulemma tappelivat nykypäivinäkin aina ja joka paikassa, jos vain tilaisuuden saivat. Sieltä päinhän Punahilkkakin oli kotoisin. Taisi olla ihan naapurin susia, kun niin Punahilkkaa jäljesti ihan ulkomaita myöten.

Tällaisia Susi kiukkuisena kyseli ja mulkoili vihaisesti irokeesin suuntaan. Punahilkka seuraili tapahtumia sivummalta. Mieli olisi tehnyt vähän ”osallistua”, mutta ymmärsi hän sentään olevansa tässä nyt kahden melko ärhäkän suden seurassa, jotka kukkojen tapaan taisivat olla valmiit hänestä vaikka nujakoimaan.  Parasta siis olla kuin ei olisikaan ja odottaa vain, mitä tuleman piti. Hyvää ei missään tapauksessa taitaisi seurata, vaikka eihän sitäkään koskaan aivan varmasti voinut sanoa.
 
Mutta hiukan itsekseen hymyilemättä ei Punahilkka kuitenkaan malttanut olla. Irokeesi oli melkoinen näky röhnöttäessään revittynä ja raadeltuna ja puolialastomana villi katse silmissään siinä hienon sviitin käsin solmitulla silkkimatolla. Seuralaissusi taas oli niin kiukkuinen, että pihisi ja puhisi aivan halkeamaisillaan.

Ei hän kuitenkaan mitään voinut tehdä, sillä hädänalaista, kaiken lisäksi oman maan kansalaista oli autettava, kuohuivatpa tunteet miten kuumina tahansa. Ja jos hän oven avaisi lennättääkseen irokeesin käytävän puolelle haavojaan nuolemaan, täyttyisi huone kohta muista kutsumattomista vieraista, ja siinä sitä vasta selittämistä olisikin.

Lopulta sai irokeesikin suun vuoron ja hetken hengähdettyään aloitti kertomuksensa.