Olen joutunut läheltä seuraamaan erään perheen vuosia kestänyttä kamppailua äidin alkoholismia vastaan. Valitettavasti näyttää siltä, että äitiä ei enää voida auttaa, koska hän itse ei apua halua. Mutta perheen kolme nuorta aikuista olisi vielä mahdollista pelastaa, jos tahtoa olisi. Sitä vain ei tunnu yhteiskunnassamme asioista päättävillä olevan.

Kaikki sai alkunsa lähes kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin tämä nykyinen perheenäiti erosi lyhyeksi jääneestä ensimmäisestä avioliitostaan, koki eron valtavana häpeänä eikä osannut käsitellä sitä mitenkään muuten kuin pulloon tarttumalla. Jonkin ajan kuluttua hän avioitui uudelleen, ja perheeseen alkoi syntyä lapsia, kaiken kaikkiaan kolme. Ulkopuolisen silmiin kaikki näytti olevan kunnossa, mutta perheen sisällä velloi. Äiti hukutti ahdistuksensa viinaan, ja aviomies peitteli vaimonsa sairautta kaikin mahdollisin keinoin.

Sitten perheen isä sairastui vakavasti. Paranemismahdollisuuksia ei ollut luvattu, vaikka häntä hoidettiinkin kaikilla siihen asti kehitetyillä uusilla hoitomuodoilla. Olihan kyseessä sentään nuorehko mies, jolla oli kolme alaikäistä lasta, osa vielä alle kouluikäisiä.

Taloudelliset asiat olivat sentään kunnossa, sillä perheen isä oli aikoinaan ollut kaukaa viisas ja ostanut Nokian osakkeita silloin, kun niitä sai hankituksi polkuhintaan. Osakekurssien nousun myötä oli osakkeissa kiinni nyt sievoinen omaisuus.

Mutta suurellakaan rahasummalla ei saa hankituksi onnea. Se asia tuli taas kerran todistetuksi tämän perheen elämää seuratessa. Äidin alamäki alkoholin orjana jatkui, ja isä kuoli vakavaan sairauteensa monista hoidoista huolimatta...