Sairaalassa oli päätetty, että kun Mikko toipuisi lonkkaleikkauksesta, hänen eturauhasensa liikakasvu leikattaisiin. Leikkaus siirtyi kuitenkin seuraavan vuoden puolelle, mutta sen jälkeen alkoi elämä monella tapaa helpottua.
Mikkoa oli kehotettu menemään kuntosalille hakemaan voimia jalkojensa lihaksiin pitkän paikallaan olon jälkeen. Olisi voinut luulla, että hän olisi mennyt sinne yksin, mutta ei puhettakaan. Soilen oli lähdettävä kaveriksi. Vielä senkin jälkeen Mikko pinnasi jokaisessa liikkeessä niin paljon kuin mahdollista, joten koko kevään jatkunut kuntoilu tuskin juurikaan auttoi toivotulla tavalla.

Kun Soile jälkeenpäin mietti vuotta, jossa hänen elämäänsä tuli toinen koira, vaihto-oppilas ulkomailta ja Mikon sairastelu, tuntui hänestä ihmeeltä, että hän jaksoi kaiken paineen ja monenlaiset muutokset. Mutta Soile ei ollut helposti periksi antavaa tyyppiä. Se oli nähty monta kertaa aiemmin ja nähtiin taas. Kaikki tuo kasvatti häntä vielä suurempaa elämänmuutosta kohti, joka odotti jo aivan nurkan takana, vaikkei kukaan sitä vielä silloin tiennyt tai osannut edes aavistaa.

Tuona vuonna, kevättalvella, Soile täytti viisikymmentä vuotta. Viikon kuluttua siitä oli Soilen ja Mikon 20-vuotishääpäivä. Soile ei aikonut järjestää mitään juhlia, sillä ei hän ollut sellaisten kannattaja. Mutta kyllä merkkipäiviä jotenkin muuten olisi mukava juhlistaa. Jo vuotta aiemmin oli Soile suunnitellut, että he voisivat yhdessä Mikon kanssa lähteä matkoille Soilen syntymäpäivän ja hääpäivän aikoihin. Paikkaa ei vielä ollut päätetty, mutta nyt kun Mikon lonkka oli leikattu, asetti se omat rajoituksensa matkustelulle. Mitään pitkää, kaukomaille suuntautuvaa, rasittavaa matkaa ei voitu ajatellakaan Mikon kunnon vuoksi.

Ei olisi Mikko ollut Mikko, ellei hän tässäkin tilanteessa olisi näyttänyt oikeaa karvaansa. Juhlapäivän alkaessa lähestyä otti Soile puheeksi sen, minne silloin lähdettäisiin. Mikko oli taas tyypilliseen tapaansa ottanut jostakin nokkiinsa ja totesi lakonisesti avioliiton olevan sellaisessa jamassa, ettei varmaan kannattanut lähteä yhtikäs mihinkään. Mikon tokaisun kuullessaan purskahti Soile itkuun. Millaisen könsikkään kanssa hän oikein oli naimisissa? Miten joku saattoi joka ikisessä tilanteessa pahoittaa toisen mielen. Mikko jos kuka oli siinä oikein mestari.

Mutta sitten päätti Soile, ettei antaisi Mikon pilata juhliaan. Avioliitto oli mitä oli, mutta viisikymmentä vuotta täyttäisi Soile vain kerran elämässään. Ellei Mikko lähtisi matkalle, menisi Soile yksin. Hän keksi, että kylpylämatka Viroon voisi olla hyvä vaihtoehto. Kylpylässä voitaisiin ottaa monenlaisia hoitoja ja siinä sivussa virkistyä muutenkin. Vuosia aiemmin olivat he olleet Pärnussa viikon lomalla. Nyt ei Pärnu houkutellut, sillä oli talviaika ja se oli paljon kauempana kuin Tallinnan kylpylät.

Niin Soile sitten tilasi viikon kylpyläloman eräästä Tallinnan kylpylähotellista. Matkaan päästiin melkein kotiovelta, sillä alkumatka taitettiin linja-autolla. Kynnys lähteä ei siis ollut kovinkaan korkea. Tyttäret jäivät kotiin, sillä heillä oli koulu ja koirat hoidettavana. Soile itse otti palkatonta vapaata työstään. Sen hän katsoi ansainneena.