Aiheista alkoi siis ilmiselvästi olla pulaa.

Onneksi sentään talvi ja sen säät, kuten myös lähestyvä joulu tulivat hätiin. Kovaa lumentuloa päivitellessä ja lumen kolaamisesta kertomisessa kuin myös tuon raskaan, mutta ah, niin välttämättömän työn ja askareen ihmettelemisessä riitti jutunjuurta yhteen jos toiseenkin pikku-uutiseen. Ja jos ei itse halunnut omien lumikuutioidensa määrää laskea ja muidenkin tietoisuuteen saattaa, oli aina mahdollisuus kommentoimalla osallistua yleiseen keskusteluun tästä niin ylen tärkeästä ja kiinnostavasta aiheesta.

Myös itsenäisyyspäivä Linnan juhlineen oli kuin pelastava enkeli monellekin kirjoittajalle. Nythän meillä kaikilla suomalaisilla oli aihetta taas röyhistää rintaamme, kun jo 93. syntymäpäivä oli käsillä. Pikkumerkintään, johon takuuvarmasti saattoi odottaa vähintään puolenkymmentä kommenttia saavansa, ei toki tarvittu kuin pari lausetta, kunhan muisti kirjoituksessa mainita ainakin sotiemme veteraanit, paheksua hiukan Linnaan kutsuttujen toimia mennä vuonna ja loppuun liittää hyvän itsenäisyyspäivän toivotukset. Ja taas tuli tunne, että keskusteltiin kaikkia kiinnostavasta, erittäin tärkeästä ja mielenkiintoisesta asiasta!

Entä sitten tämän pienen pikkuruisen yhteisön yhteishenki ja yhteen hiileen puhaltaminen? Senhän saattoi suorastaan aistia kaikista kirjoituksista. Tyhjänpäiväisistä asioista jauhamista kutsuttiin ystävyydeksi. Samaan tilanteeseen ajauduttiin jo aikoinaan entisen blogiyhteisön sisällä. Pieni piiri pyörii ympyrää toisiaan ja tuotoksiaan kehuen ja ylistäen, mutta mistään oikeista asioista ei keskustelua synny.

Hiekkalaatikolta lähdetään raflaavin otsikoin äitiä huutaen yhä uudestaan ja uudestaan, kun oma minä ei saakaan tarpeeksi huomiota ja palstatilaa. Ja sitten toiset aloittavat suuriäänisen perään parkumisen muka lähteneen takaisin haluten, vaikka tosiasiassa taitavat olla salaa mielessään enemmän kuin tyytyväisiä, että tuostakin mokomasta päästiin.

Eri asia ovat ne lähteneet, jotka poistavat bloginsa sen kummempia selittelemättä. Heille on ilmeisesti kirkastunut ihan omin aivoin ajattelemalla koko yhteisön tyhjänpäiväisyys. Heidän itsetuntonsa lienee myös sen verran vahva, ettei heidän tarvitse poistumistaan suurieleisesti ilmoittaa kaikelle kansalle siinä toivossa, että muut nyt lopultakin huomaisivat, millaisen kallisarvoisen helmen joukostaan kadottivat ja alkaisivat takaisin maanittelun.

Tällaisia havaintoja ja päätelmiä, joilla tietenkään ei minkään valtakunnan arvoa ja merkitystä ole, ovatpahan vain yhden kateellisen, onnettoman, yksinäisen ja negatiivisella mielenlaadulla varustetun ilkimyksen turhanpäiväisiä surinoita, teki kärpänen surffaillessaan ja suristessaan taas pitkin blogisivuja eräänä talvisena iltapäivänä…

Mutta lukijalla käväisi kyllä mielessä, että mahtoiko se Punahilkan itsenäisyyspäivä sittenkään niin mainio ja onnistunut olla kuin tämä blogimerkinnässään antoi ymmärtää. Palturia taisi taas olla koko juttu, ja irtopisteitä kalastellakseen ja itseään taas kaikella tapaa, varsinkin sillä yhdellä erityisellä, esiin tuodakseen oli tuon juttunsa väsännyt.

Kyllä, niin sen täytyi olla...!