Kaivoin kännykän kiireesti laukunpohjalta ja vilkaisin näyttöä. ”Tuntematon” siinä luki eli minulle siis varsin tuttu, jos ketään nyt tutuksi voi sanoa virtuaaliviestien, vaikka lukuistenkin, ja muutaman puhelinkeskustelun perusteella. Tiesin joka tapauksessa, että kaipaamani soitto oli nyt tullut, ja vastasin puheluun.

Mies kyseli, missä asti mahdoin olla tulossa. Vastasin, että omasta mielestäni olin jo perillä, mutta ei täällä minun lisäkseni näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Kuvailin paikkaa parhaan taitoni mukaan ja sain kuulla, että en ollutkaan vielä osunut oikealle laiturille. Vierasvenelaitureita oli täällä useampia, oltiinhan ison järven rannalla, ja minun pitäisi jatkaa matkaa vielä eteenpäin kylän halki. Sieltä ehkä noin kahden kilometrin päästä löytyisi kyllä oikea laituri, jossa mies veneineen minua jo odotteli.

En tiedä, miten mies sai ladattua ääneensä sellaisen määrän sähköä, vaikka kertoili ihan tavallisia asioita, että tunsin kouraisun vatsassani. Ellen ollut ollut ”myyty” vielä tähän mennessä, niin nyt se viimeistään tapahtui. Jännittyneenä istuin autoon ja ajoin rannasta tielle. Miehen ohjeita muistellen tavailin teitten nimiä ja yritin suunnistaa oikeaan paikkaan. Mikään vaikea työ sen ei olisi pitänyt olla, sillä kylä oli pieni, eikä sitä halkonut oikeastaan kuin yksi ainoa tie. Mutta minä kävin kovilla kierroksilla enkä oikein tiennyt, mihin olisin huomioni suunnannut.

Kun tietä tuntui jatkuvan ja jatkuvan, aloin taas epäillä, olinko kääntynyt jossakin väärin. Silloin mies soitti taas. Olin sillä hetkellä pysähtyneenä tien laitaan vähän tuumailemaan ja katselemaan ympärilleni.  Sattui kummallinen asia, josta en ole kertonut kenellekään, koska se minusta oli niin outo. Epäilen myös hiukan itseäni, olenko mahtanut käsittää jonkin asian väärin. En kysynyt asiaa silloin edes mieheltä, vaikka hän sen luultavasti olisi parhaiten osannut selittää, jos siinä yleensä mitään selittämistä oli. Niinpä asia jäi selvittämättä, mutta kerron sen tässä nyt sellaisena kuin sen muistan tapahtuneen.