Kun lapsi oli kuollut, minut valtasi kummallinen olotila. Yhtäkkiä tokaisin, että haluan mennä sairaalan kanttiiniin juomaan hyvät munkkikahvit. Sellaisia teki nyt mieleni. Minusta ajatuksessa ei ollut mitään merkillistä, eikä miehenikään sitä oikeastaan kummastellut. Niin sitten menimme kaikin kahvilaan ja nautimme kahvit berliininmunkkien kera.

Myöhemmin, kun kahlasin läpi monenlaista suruun ja menetykseen liittyvää kirjallisuutta, luin äidistä, joka välittömästi sen jälkeen, kun hänen vuosia syöpää sairastanut lapsensa oli kuollut, ilmoitti lähtevänsä ostoksille ja lähti myös! Luulen, että kyseessä on jonkinlainen menetykseen liittyvä shokkireaktio, sillä mitenkään muuten en osaa asiaa selittää.

Nyt meillä ei ollut sairaalassa enää mitään tekemistä, joten kotiinlähtöä ruvettiin puuhaamaan. Oli kuitenkin jo iltapäivä, ja monet sairaalan tukihenkilöt tulivat meitä vielä katsomaan ja kyselemään vointiamme sekä antamaan monenlaisia hyödyllisiä käytännön neuvoja. Myös minun vointini arvelutti hieman lääkäreitä.

Minut oli leikattu puolitoista vuorokautta aiemmin ja olin istukan irrottua menettänyt paljon verta, mutta olin toipunut kaikesta ihmeellisen hyvin. Pystyin liikkumaan, minulla ei ollut kovia kipuja ja ennen kaikkea pääkoppani tuntui olevan kunnossa. Jälkeenpäin olen ollut tästäkin asiasta tavattoman kiitollinen.

Olisihan voinut olla myös niin, että olisin leikkauksen ja verenhukan vuoksi ollut niin huonossa kunnossa, etten olisi lainkaan voinut käydä lastani katsomassa tai pitää häntä sylissäni edes sitä yhtä ainoaa kertaa. Tai sitten olisin voinut olla niin surun lamauttama tai katkeroitunut, että olisi kyennyt nauttimaan niistä muutamista hetkistä, joita lapseni kanssa sain.

Vakuutin lääkäreille, että pärjäisin kotona, ja paranemiseni sujuisi siellä huomattavasti paremmin kuin sairaalassa. Sitä paitsi miksi minua nyt täällä pidettäisiin pitkiä aikoja, kun en ennen lapsen syntymääkään ollut saanut jäädä osastolle, vaikka samana päivänä olin käynyt tutkimuksissa äitiyspoliklinikalla.

Niin sain luvan lähteä kotiin. Lähtisimme sinne seuraavana päivänä, joka oli lauantai. Mieheni ja tyttäreni olivat tulleet Helsinkiin taksilla, joten taksilla mentäisiin myös takaisin, sillä junassa en voinut vielä matkustaa. Siinä kohtaa tuli yhteiskunta rahallisesti hyvin vastaan. Saimme taksisetelin, joka kattoi matkat molempiin suuntiin. Se oli iso raha jo tuohon aikaan. Itse emme toki olisi asiaa edes osanneet kysyä, mutta hoitaja neuvoi meitä, selitti lääkärille tilanteemme, ja lääkäri sitten kirjoitti tarvittavat luvat.

Minut oli tuotu sairaalaan kotipaikkakunnan sairaalan vaatteissa. Leikkauksen jälkeen oli minulle oli annettu Naistenklinikan vaatteet. Ne piti tietenkin jättää sinne. Oli edessä uusi ongelma. Minulla ei ollut ensimmäistäkään vaatekappaletta päälle puettavaksi. En kyennyt itse lähtemään ostoksille, joten mieheni ja tyttäreni oli lähdettävä aamulla ennen kotiin lähtöä minulle vaatteita ostamaan. He suoriutuivat tehtävästään hyvin, ja niin olin valmis kotimatkalle uudessa punaisessa trikoomekossani ja valkoisissa sandaaleissani.

Sekä minun että mieheni suhtautumista lapsemme kuolemaan ja siitä seuranneisiin asioihin kuvaa hyvin se, että mieheni osti minulle punaisen mekon. Minusta se oli hyvä asia. Punainen oli ja on edelleen lempivärini, enkä olisi ikimaailmassa voinut kuvitella pukeutuvani mustaan, harmaaseen tai tummansiniseen väriin, vaikka lapsi olikin kuollut.

Enhän minä vaatteilla surrut! Lapseni oli kuollut, ja suru asui minussa, mutta se ei tarkoittanut sitä, että kaikki ilo tai nauru olisi maailmasta kuollut tai kadonnut. Muistan, miten tärkeäksi heti lapsen kuoltua minulle tuli ajatus, ettei kuollut lapseni haluaisi minun vaipuvan epätoivoon tai lakkaavan elämästä.

Lapsi oli kuollut, mutta minä elin. Minun tehtäväni oli huolehtia siitä, että myös kuolleen lapsen lyhyellä elämällä olisi merkitys. En päättänyt asiaa tietoisesti, mutta pikkuhiljaa siitä alkoi kasvaa yhä merkityksellisempi asia, joka ohjasi kaikkea toimintaani.