Tuli vihdoin Punahilkan vuoro saada palvelua. Aivan asiallisesti häntä palveltiin, vaikka moisessa episodissa oli juuri osallisena ollut. Raha, vaatimatonkin summa, tuntui kyllä kelpaavan tässäkin hotellissa. Ja kaikesta päätellen vastaanoton sirkeäsilmäinen neitokainen muisti, millaisella kyydillä Punahilkka tähän majoituslaitokseen oli saapunut. Ei käynyt kuitenkaan kyselemään, mihin silloin seuralaisena ollut Susi oli joutunut. Sen verran oli suomenkieltä tainnut hänkin ymmärtää äskeisestä sanahelinästä Punahilkan ja tullittaren välillä.

Jos oli Punahilkka äskettäin sulkenut takanaan pramean sviitin oven hotellin ylimmässä kerroksessa, niin nyt sai hän avata hiukan vaatimattomamman huoneen uksen alimmassa kerroksessa. Eipä ollut ”huone” juuri siivouskomeroa suurempi hienosta varustuksesta puhumattakaan. Kapea sänky seinän vierustalla, kulunut nojatuoli ja naarmuinen peili oven pielessä olivat huoneen ainoat kalusteet. Kylpyhuoneen virkaa toimitti halkeillut lavuaari, ja vessaan sai Punahilkka kipittää pitkän käytävän päähän.

Olisi Punahilkka tietysti hiukan viihtyisämmänkin huoneen mielellään ottanut, mutta tämä oli ainoa vapaa tila koko hotellissa, hyvä kun tämänkin sai. No, yhden yön tietämän viettäisi kyllä vaikka aidan vitsaksena, tuumi Punahilkka ja asettui taloksi. Väsytti niin vietävästi, että sama kai olisi millaisessa murjussa yönsä viettäisi, kunhan siellä olisi vain sänky, johon kellahtaa.

Punahilkka pesi pois päivän pölyt , harjasi hampaansa ja pujahti lakanoitten väliin. Ne sentään olivat vasta mankeloidut. Hän oli juuri vaipumassa uneen, kun ovelta kuului varovainen koputus.

Hetkessä oli Punahilkka täysin hereillä. Kuka kumma hänen ovellaan oli? Ja mitä koputtelija hänestä mahtoi haluta? Pitäisikö mennä avaamaan, vai olla vain nukkuvinaan? Tällaisia Punahilkka pähkäili, kun ovenripaa yhtäkkiä painettiin varovasti alaspäin.

Punahilkka kavahti kauhistuneena istumaan sängyssään ja veti kulahtaneen peiton kurkkuunsa asti aivan kuin olisi kuvitellut, että melkein hitusiksi kulunut armeijan vanha viltti häntä jotenkin olisi surmalta suojellut ja vaaralta varjellut. Silmät jännityksestä ja pelosta auki revähtäneinä hän sitten istui siinä kapeassa sängyssään täristen ja vapisten kuin mestauslavalle vietävä. Mitään hän ei osannut tehdä, yksikään järkevä ajatus ei hänen päässään liikkunut. Punahilkka odotti vain, mitä tuleman piti.

Kauaa ei tarvinnut odottaa, sillä ovelta kuului hiljainen kuiskaus. Olihan Punahilkka sentään niin järkevä ollut, että oli lukinnut vaatimattoman majansa oven nukkumaan käydessään. Koputtelija ei siis oikopäätä päässyt Punahilkan kimppuun, vaikka ovenripaa kokeilikin.

Punahilkkaa koputtelija ja kuiskailija kutsui, ja nyt tunnisti Punahilkka jo äänenkin. Artturi Sudenkorento se oli! Äänestä ei voinut erehtyä. Mitä Artturi Punahilkan ovella teki? Hyvästithän oli jo heitetty vastaanotossa tullirouvan kiihkeän katseen alla ja ystävinä taas erottu. Ja miksi Artturi tuli kuin salaa ja varkain Punahilkkaa tapaamaan? Ellei mitään salattavaa ollut, ei kai tarvinnut myöskään yöllä oven takana kuiskailla ja hiiviskellä. Ei kai Artturi vain salaa seuralaiseltaan ollut Punahilkkaa tapaamassa, ja jos oli, niin mistä syystä?

Yhtäkkiä Punahilkka muisti paperilappusen, jonka Artturi vaivihkaa oli hänen käteensä erottaessa sujauttanut. Senhän Punahilkka oli vain heittänyt koriinsa muiden tavaroiden sekaan eikä ollut sitä sen erän perästä muistanut. Liittyikö Artturin yöllinen vierailu nyt jotenkin siihen? Mistä oikein mahtoi olla kyse?