”Voitostaan” rohkaistuneena alkoi Soile toimia yhä päättäväisemmin oman päänsä pitäen monissa asioissa. Kun noita tilanteita ajattelee nyt, tuntuu aivan käsittämättömältä, että sellaista on voinut olla. Soile oli sentään täysi-ikäinen, täysjärkinen, vastuuntuntoinen ja luotettava ihminen. Miten asiat olivat saattaneet luisua niin absurdiin tilaan. Ja ennen kaikkea: miten Mikko saattoi olla henkisesti niin kehittymätön, että yritti edelleen ohjailla ja valvoa lähes kaikkia Soilen tekemisiä ja sanomisia.

Jos ei Soile totellut, alkoi Mikko käyttäytyä kuin pikkulapsi kiukutellen ja mököttäen. Kun sekään ei enää Soileen tehonnut, otti Mikko käyttöön toisenlaiset aseet. Hän otti kaikki Soilen sanomiset määräilyinä ja kyseli aina, aikoiko Soile nyt ruveta häntä komentelemaan.

Vauvan kuoltua oli Soilelle tullut vahva tunne siitä, että kaikki tulisi jotenkin muuttumaan. Nämä sanat oli hän lausunut jo sairaalassa, kun lapsi oli juuri kuollut, ja he olivat juttelemassa ylilääkärin kanssa. He olivat nyt kipeässä kasvamisen paikassa.

Muutamia kuukausia vauvan kuoleman jälkeen oli hän kysynyt Mikolta, oliko tämä valmis kasvamaan yhdessä Soilen kanssa samaan suuntaan. Mikko oli silloin sanonut olevansa, mutta mitä pidemmälle aika kului, sen selvemmin tuli Soile huomaamaan, että hänen kasvunsa lähti paljon rivakampaan vauhtiin kuin Mikon kasvu. Soile oli jo kaukana edellä, kun Mikko pyristeli vasta lähtökuopissa.

Ei Soile sitä voi sanoa, etteikö Mikossakin olisi tapahtunut kasvua. Varmasti sitä tapahtui, mutta se oli joko hitaampaa tai sitten se suuntautui kokonaan toisille alueille. Mikko oli aina ollut itsekeskeinen, minäminä ja vielä kerran minä –ihminen. Ja kun ei hän mitään vikoja tai puutteita itsessään koskaan havainnut tai tunnistanut, oli niitä tietysti mahdoton ryhtyä korjaamaan tai poistamaankaan.