Kun Punahilkka seuralaisineen mustalla autolla oli paikalta poistunut, oli irokeesi jäänyt poliisiaseman pihalle kuin nalli kalliolle. Koppalakit olivat hävinneet rakennuksen uumeniin eikä ristinsielua näkynyt missään. Irokeesisusi arveli, että olisi kai viisainta hakeutua takaisin omaan hotelliinsa ja siellä miettiä rauhassa seuraavia siirtoja.

Kovin turvallisilta ja miellyttäviltä eivät nimittäin nämä öiset, ihmisten täyttämät kadut ja aukiot näillä nurkilla vaikuttaneet. Ja tuskinpa enää oli toiveita siitäkään, että vielä toiseen avun tarpeessa olevaan hilkkaan olisi yön pimeinä hetkinä törmännyt. Jos törmäisikin, niin luultavasti tuumaisi toisenkin kerran ennen kuin apuaan kovin kerkeästi olisi tarjoamassa, olkoon sitten kyseessä kuinka jumalainen ilmestys tahansa. 

Tällaisin ajatuksin alkoi irokeesi marssia kohti hotelliaan. Ei ehtinyt hän ottaa montakaan askelta, kun jo kuuli takaansa viheltelyä ja vihaista sähinää.  Ensin hän ajatteli, että paikalliset kuumakallet siellä keskinäistä välien selvittelyään pitivät, ja päästäkseen pois tulilinjalta tihensi hiukan askellustaan. Mutta kun ensimmäinen kivi osui kipeästi paljaaseen takaraivoon, ja sitä seurasi oikein kiviryöppy öljykangastakin peittämiin hartioihin, oli hän varma, että kivityksen tarkoitettuna kohteena oli juuri hän eikä kukaan muu. Vahingossa eivät kivet häneen olleet osuneet.

Vilkaistessaan olkapäänsä yli taakseen havaitsi hän ainakin kymmenpäisen joukon mustapartoja lähestyvän häntä ripeästi aseinaan kivien lisäksi veitset ja kiiltävät tikarit. Mustapartojen suusta purkautui niin tulikivenkatkuista molotusta, ettei lainkaan haitannut, vaikkei arabiaa osannutkaan. Jokaisesta tavusta huokui sellainen viha vääräuskoisia synnintekijöitä kohtaan, että kieltä ymmärtämättömällekin selvisi hetkessä, että nyt oli viisainta ottaa jalat alleen, jos mieli tästä touhusta ristiinnaulitsematta selvitä.

Nyt ei kannattanut ryhtyä leikkimään sankaria, vaikka lapinleuku edelleen vyöllä killui. Apua ei olisi saatavilla mistään suunnasta, kun Punahilkkakin oli jo huristellut hotelliinsa mustan auton kiidättämänä. Eikä irokeesilla ollut vähäisintäkään halua tutustua lähemmin mustapartojen skalpeerausveitsien terävyyteen.

Ilman omakohtaista kokemustakin hän kyllä uskoi, että kaikkein terävimmillä, vähiten kipua tuottavilla veitsillä ei hänen vaaleaa nahkaansa siliteltäisi, vaan siihen kelpuutettaisiin vain sellaiset välineet, joilla varmasti saataisiin aikaan mahdollisimman rumaa ja kivuliasta jälkeä.

Moiset kauhukuvat mielessään irokeesisusi ryhtyi pistämään bootsia toisen eteen vähän ripeämpään tahtiin, mutta tällä kertaa ei edes Suomen laajoilla, upottavilla rahkasoilla hankitusta suojuoksukunnosta ollut hyötyä, sillä kaapuhemmot lähestyivät uhkaavasti ja yhä terävämpiä kivensärmiä alkoi osua irokeesipäähän.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Irokeesi punnitsi mielessään erilaisia vaihtoehtoja. Omaan majapaikkaan oli matkaa useampia kilometrejä. Sellaisella matkalla mustakaavut kyllä jo saavuttaisivat hänet ja sitten saisikin siunata itsensä ja toivoa, että kuolema saapuisi nopeasti.