Puu-Nappi, niin olin kuullut Kaisan huikkaavan äidilleen. Mikä ihmeen Puu-Nappi? Olin kuullut kyllä ihmisten puhuvan napeista, mutta olin käsittänyt niiden olevan pieniä esineitä, joita ihmisillä oli vaatteissaan. Eikä niitä kai puusta ollut tehty? Tämä ”Puu-Nappi” seisoi kuitenkin tukevasti jaloillaan, oli isokokoinen ja muistutti ulkonäöltään koiraa. Elävä se ei ollut, nyt sen huomasin. Rentouduin sen verran, että nuuskin otusta hieman tarkemmin. Ymmärsin lopulta, että se oli puusta tehty, mustaksi värjätty koirapatsas. Myöhemmin kuulin, että talossa oli ennen minua ollut musta labradorinnoutaja, Nappi nimeltään. Tämä patsas oli tehty se esikuvana, ja seisoi nyt talonvahtina portaan pielessä.

Suostuin viimein ohittamaan otuksen ja juoksemaan taloon sisälle. Säikähdykseni oli ollut kuitenkin niin suuri, että vapisin koko illan jännityksestä. Kaisa yritti leikittää minua ja esitellä minulle uusia lelujani, mutta en kiinnostunut oikein mistään. Ikäväkin kalvoi mieltä. Kunpa olisin saanut jäädä entiseen kotiini Kirppu-äidin ja sisarusteni kanssa.

Mutta jos oli uuteen kotiin tulo ollut kauhistava kokemus, niin ensimmäinen yö uudessa kodissa se vasta kauhistus olikin. Kaisa oli lukenut uutterasti koirakirjoja monen kuukauden ajan ja ammentanut niistä tietoa, miten uutta pentua on kohdeltava. Heti ensimmäiseksi yöksi se kirjojen oppien mukaan olisi jätettävä yksin laatikkoonsa siihen huoneeseen, jossa sen oli määrä pääsääntöisesti asustaa. Vaikka se vinkuisi ja uikuttaisi, ei sitä saisi mennä päästämään sieltä pois, vaan se piti saada rauhoittumaan laatikkoonsa.

Kun maata menon aika koitti, Kaisa vei minut kodinhoitohuoneeseen ja asetti minut laatikkoon, joka oli varta vasten laitettu minua varten. Se oli tilava ja pehmeä ja vuorattu kirkasvärisellä kankaalla. Muutamia mukavia, vinkuvia leluja hän asetti viereeni. Sitten hän silitti minua, sanoi ”hyvää yötä” ja lähti pois sulkien oven perässään.

Hetken aikaa tutkin uutta petiäni ja lelujani. Se oli kyllä mukava, mutta ei siinä ollut äidin ja sisarusten tuttua hajua. Hyppäsin laatikosta pois ja katselin ympärilleni huoneessa. Kuulostelin, millaisia ääniä oven takaa kuuluisi. Mutta sieltä ei kuulunut mitään. Kaikki olivat käyneet jo yöpuulle.

Minua ei kuitenkaan nukuttanut yhtään. Alkuillan kauhut nousivat mieleeni, ja aloin kaivata äidin turvalliseen vierustaan. Sisaruksetkin, joiden kanssa olin nahistellut, alkoivat nyt tuntua yllättävän rakkailta. Päästin ensimmäisen tunnustelevan valituksen. Kun mitään ei tapahtunut, asetuin aivan oven viereen ja aloin itkeä maailman surkeinta pienen, itsensä hylätyksi tuntevan koiran itkua.