28.3.1987 klo 16.00 eli siis kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten, sai siihen astinen elämäni virallisesti uuden käänteen. Minusta, juuri edellisenä viikonloppuna kolmekymmentä vuotta täyttäneestä naimattomasta naisesta tuli kerta heitolla eli siis papin aamenella ”rouva”, jota sanaa olin inhonnut ja edelleen inhoan syvästi. Samalla vaihtui tuttu tyttöaikainen sukunimeni uuteen nimeen, ja nen- pääte piti vastedes kirjoittaa lä-päätteen tilalle.

Molemmat etunimeni, samoin kuin entinen sukunimeni alkavat s-kirjaimella. Olin aina vitsaillut, että nimenihän tarkoittaa Suomen Sisälähetysseuraa, jonka kirjainlyhenne on juuri tuo SSS. Nyt uuden sukunimen myötä viimeisen s-kirjaimen tilalle vaihtui r-kirjain, enkä enää keksinyt, minkä lyhenne SSR voisi olla. Menetys sekin!

Muistan kuin eilisen päivän, millainen sää oli tuona päivänä, joka muuten sattui olemaan myös lauantai. Koko talvi oli ollut hyvin kylmä. Pakkanen oli keikkunut kolmessakymmenessä asteessa ja ylikin koko tammi- ja helmikuun ajan. Sinä vuonna muistan ensimmäistä kertaa puhutun arktisesta polttoaineesta, jota dieselkäyttöiset autot olisivat tarvinneet kulkeakseen hyytymättä tien päälle.

Sitä ei saanut läheskään kaikilta paikkakunnilta ja huoltoasemilta, ja tuleva mieheni oli eräänkin kerran hakenut sitä yli sadan kilometrin päästä, minä kun tarvitsin autoa joka päivä pitkällä työmatkallani. Hääpäivään mennessä olin kyllä löytänyt töitä jo lähempää, niin että polttoaine- ja  kulkemisongelmaa ei enää onneksi ollut.

Vielä maaliskuulla olivat säät kylmiä, ja lunta oli paljon. Elettiin kuitenkin jo loppukuuta, ja sää oli hiukan lauhtunut. Se tarkoitti tietenkin sitten sitä, että aurinkoa oli turha toivoa hääpäiväämme kirkastamaan. Lauantai valkenikin harmaana ja lumisateisena. Muistan, että melkein kämmenenkokoisia räntärättejä tuli jatkuvalla syötöllä taivaalta koko aamupäivän ajan.

Minun mielialaani kurjalta vaikuttava sää ei kuitenkaan latistanut. Olin menossa naimisiin miehen kanssa, jota rakastin. Olin onnellinen ja iloinen ja tunsin itseni kauniiksi käytyäni juuri kampaajalla ja pukeuduttuani luonnonvalkoiseen, itse neulomaani hääpukuun. Kaulalleni laitoin korun, jonka olin saanut tulevalta mieheltäni edellisenä viikonloppuna syntymäpäivälahjaksi.

Hääkimppuni oli koottu shampanjanvärisistä pikkuruusuista, harsokukista ja vihreistä lehdistä, ja sekin oli mielestäni kaunis. Kukkavalintaan liittyi symboliikkaa. Olihan tuleva mieheni tuonut minulle usein juuri noita shampanjanvärisiä ruusuja milloin minkin merkkipäivän kunniaksi.

Minä olin menossa naimisiin ensimmäistä ja ainoaa kertaa. Tämä liitto myös kestäisi ”aina kuolemaan asti”, kuten kohta valisemamme vihkikaavan sanoja toistaen miehelleni ja vihkimistä todistaville ystävillemme vakuuttaisin. Näin minä ajattelin silloin ja olin päättänyt tehdä kaikkeni, jotta lupaukseni myös kykenisin pitämään.

Miehelleni tämä vihkiminen olisi jo kolmas. Lisäksi takana oli muita suhteita sekä useita vuosia kestänyt avoliitto, joka oli päättynyt vain vajaa vuosi sitten. Silti hänkin oli päättänyt vakuuttaa minulle ja muille, että rakkaus minuun kestäisi ”aina kuolemaan asti”, ja yhteiselomme olisi toista kunnioittavaa ja toisen kaikessa huomioon ottavaa, tasa-arvoista rinnakkain eloa.

Kuitenkin jo ennen vihkimistä oli tiellämme miehen puolelta ollut jos jonkinlaista mutkaa ja estettä. Oli aiheetonta mustasukkaisuutta, epäilyjä, menojeni vahtimista, tekemisteni rajoittamista ja vaikka mitä muuta noihin verrattavaa. Jo noiden asioiden olisi pitänyt viestiä minulle, että avioliitostani tulisi raskas. Mutta minä en halunnut sitä tunnustaa, vaikka merkit olivat selvät. Minä rakastaisin ja rakkauteni voimalla kokoaisin tulisia hiiliä miehen pään päälle. Rakkauteni voittaisi kaikki esteet.

Vihkipäivänä mies oli aamusta asti kireä kuin viulunkieli. Hiukan ennen vihkimispaikalle lähtöämme hän yllättäen tokaisi minulle jotenkin tähän tapaan: ”Kaikki ne naimisiin pääsevätkin!” Minä olin kuitenkin niin onnellinen ja hyväntuulinen, että annoin tuollaisten ilkeitten huomautusten kilpistyä pois itsestäni. Iloisesti vain kysäisin, mahtoiko mies sanoillaan tarkoittaa itseään. Siihen en saanut enää mitään vastausta.

Hääkuvastamme, joka on otettu ennen vihkimistä, voi selvästi nähdä, miten erilaisissa tunnelmissa me mieheni kanssa olemme. Mies on synkkäkatseinen ja totinen kuin teuraaksi vietävä uhrilammas. Hänestä voi aistia, että ratkaisu pelottaa ja jännittää häntä. Onhan takana jo useita epäonnistuneita yrityksiä.

Minä taas hymyilen ja aivan hehkun sisäistä rauhaa, iloa ja tyytyväisyyttä. Minusta näkee, että tiedän, mitä olen tekemässä. Teen kaikkeni avioliittoni eteen ja rakastan, koska olen luvannut rakastaa. Kaunis ja kunnioitettava periaate kyllä, mutta nykyisellä järjelläni ajatellen myös melko lapsellinen ja naivi.