Soile otti yhteyttä Pelastakaa lapset ry:n adoptioasioita hoitavaan henkilöön. Hän sai kuulla, että sekä hän itse että Mikko olivat aivan liian vanhoja adoptiolapsen vanhemmiksi. Ainakin toisen heistä olisi pitänyt olla alle 40-vuotias. Kun Soile kyseli, mihin tällainen vaatimus perustui, sai hän kuulla, että ikärajoituksilla pyrittiin takaamaan se, etteivät adoptiovanhemmat kuolisi ennen aikojaan ja lapsi taas jäisi tuuliajolle.

Soilen olisi tehnyt mieli nauraa, ellei häntä olisi itkettänyt! Vai olivat adoptioviranomaiset niin erinomaisia, että ihmisen elinkaaren pituudenkin pystyivät melkoisella varmuudella määrittelemään. Automaattinen oletus tuntui olevan, että nuori adoptiovanhempi ei voisi noin vain yllättäen kuolla, kun taas hiukan iäkkäämpi häälyi haudan partaalla jatkuvasti.

Tietysti Soile ymmärsi, että ikäraja oli johonkin vedettävä. Mutta silti tuntui katkeralta tulla hylätyksi tälläkin saralla. Asiaa ei kuitenkaan voinut auttaa. Adoption mahdollisuus oli mennyt menojaan, ja Soilelle jäi ainoastaan paha mieli asiasta.

Puhelimeen vastannut henkilökin tuntui Soilesta jotenkin kylmältä ja epäempaattiselta. Mikä siinä oli, että hänen kohdalleen tuntui osuvan noita töihinsä kyllästyneitä, kylmäkiskoisia ihmisiä, joilta ei puolta lohdutuksen sanaa herunut murheellisen mielen lohdutukseksi. Sellaisia oli ollut gynekologeissa, Veripalvelun sairaanhoitajissa, työpaikalla ja jos jossakin. Missä olivat kaikki ne lämpimät ja empaattiset ihmiset, jotka jo pelkällä olemuksellaan saivat surun lientymään. Olihan Soile toki heihinkin törmännyt, useinkin. Mutta nyt taas tuntui, että kukaan ei ymmärtänyt Soilen tuskaa ja lapsenkaipuuta.

Sitten sattui Soile lapsensa kummeilta kuulemaan, että heillä voisi olla mahdollisuus saada perheeseen sijoituslapsi. Kummiperheen äidin kotona oli sellainen aikanaan ollut, ja pojasta oli tullut perheen tyttärille kuin veli ikään. Kuin tilauksesta sattui lehdessä niihin aikoihin olemaan Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ilmoitus, jolla tällaisia sijaisperheitä haettiin. Soile heti soittamaan sinne suuntaan. Täällä olisi perhe vailla lasta. Vaikeakin tapaus otettaisiin avosylin vastaan. Niin, että miten olisi?

Asiasta on kulunut jo niin kauan aikaa, ettei Soile enää muista, mikä tällä kertaa mahtoi olla sopimattomuuden syy. Oliko se taas ikä vai jokin muu sellainen seikka, jolle Soile ja Mikko eivät kerta kaikkiaan itse mitään mahtaneet.

Eivät he kuitenkaan sijoituslastakaan saaneet, ja Soile oli pakahtua pahaan mieleen. Eikö hän kenellekään kelvannut äidiksi? Miten hänet jo ensimmäisessä yhteydenotossa tuomittiin epäsopivaksi? Noilla lapsilla oli alkoholisti-, huume- ja vankilakierrevanhempia. He, tavalliset, hyvin toimeentulevat ihmiset ja ehjä perhe eivät kelvanneet edes näille onnettomille turvallista kotia tarjoamaan.

Ei tullut Soilesta ja Mikosta siis sen paremmin adoptio- kuin sijaisvanhempiakaan. Jälkeenpäin ajatellen se ehkä oli hyväkin asia. Jos lapsen kanssa olisi tullut ongelmia, kuten niitä vaikeissa oloissa kasvaneen lapsen kanssa väistämättä olisi tullut, on helppo arvata, ketä niistä olisi syytetty. Sillä näennäisistä myötämielisyydestään huolimatta oli Mikko yhä se sama täydellisyyden vaatija ja toisista vikoja etsivä kuin aina ennenkin.