Avioelämä alkoi työn merkeissä. Hääpäivä oli ollut lauantai, ja jo sunnuntai-iltana lähti Mikko yövuoroon, hän kun oli taas laskelmoinut, miten häät työn kannalta oli parasta pitää, jotta niistä mahdollisimman suuren rahallisen ja muunkin hyödyn saisi. Soilella ei asiaan ollut mitään sanomista ja olisiko muutenkaan sanonut, miellyttää kun halusi ja kaikkea turhaa epäsopua karttaa.

Häämatkasta ei tässä vaiheessa puhuttu mitään, vaikka kyllä sekin aikanaan tehtiin. Se sisälsi niin paljon mieleenpainuvia, ikäviä asioita, että niistä kannattaa kirjoittaa ihan erikseen, sillä vieläkin mieleen muistuessaan saavat ne Soilen surulliseksi. Nykyisin varsinkin sen vuoksi, ettei hän silloin ymmärtänyt, mihin suostui, ja että antoi Mikon kohdella itseään kuin halpaa makkaraa.

Mutta se hyöty ikävistä kokemuksista oli, että nyt osaa Soile neuvoa omia tyttäriään välttämään sellaisia miehiä, jotka haluavat vain alistaa, vähätellä ja käyttää valtaa. Soile on koulunsa käynyt ja opikseen ottanut ja kaikesta kokemastaan on hän kiitollinen.

Kun pappi oli aamenensa sanonut, muuttui Mikon käytös selvästi. Hänestä tuli entistä äreämpi ja kiukkuisempi Soilea kohtaan. Juuri mitään ei Soile osannut tehdä kunnolla tai oikein. Jos oli Soile jo tähän asti varonut sanomisiaan tai tekemisiään, alkoi hän varoa niitä entistä enemmän. Soile oli astunut sisälle piiriin, joka pyöri hänen ympärillään pienentyen samalla koko ajan.

Pääsiäisen aikoihin sattui ensimmäinen aviopuolisoitten välienselvittely, vaikkei vihkimisestä ollut vielä kulunut kuin pari viikkoa. Soile ja Mikko olivat mökillä. Järven jäällä liikkui muitakin ihmisiä, ja äkkiä alkoi Mikko puhua, että nainen, joka kulki jäällä valokuvaten, oli hänen mielestään Pirkko.

Soilea moinen asia ihmetytti. Mitä Pirkko muka täällä teki, vai oliko Mikko hänelle vihjaissut jotakin. Sen Mikko kielsi ehdottomasti ja alkoi syyllistää Soilea siitä, että tämä oli muuttunut heti häiden jälkeen. Pitikö Soile nyt niin varmana asemaansa, kun papin puheilla oli käyty, ja alkoiko hän määräillä, miten tässä elettäisiin ja oltaisiin.

Soile kuunteli taas silmät pyöreinä Mikon syyttelyä. Ei hän omasta mielestään sen kummemmin käyttäytynyt kuin aiemminkaan. Eikä hänellä mitään määräilyhaluja ollut. Tasavertaisuutta hän halusi, mutta pikkuhiljaa alkoi hänelle kyllä selvitä, ettei sitä Mikon kanssa koskaan saavuttaisi. Soile kysäisi Mikolta, katuiko tämä avioliittoaan Soilen kanssa. Ei Mikko sitä myöntänyt silloin eikä myöhemminkään, eipä tietenkään, vaan yritti saada asian näyttämään taas siltä, että Soile se taisi katua, kun noin käyttäytyi.

Vuosien saatossa selvisi Soilelle useampaankin kertaan, että kyllä Mikkoa kadutti ja kovasti kaduttikin. Mutta Mikko oli päättänyt onnistua tässä avioliitossa tai ainakin saada sen pysymään kasassa, niin ettei vanhuutta tarvitsisi yksin viettää. Mikon itsensä ei tietenkään tarvinnut muuttua ja kasvaa. Soile se oli, joka tässä ruotuun laitettaisiin, jos ei hyvällä niin sitten pahalla.

Paha ja kieroutunut oli Mikon suhde Soileen alusta asti, mutta ainakaan Soile ei sitä heti käsittänyt, vaikka uhkailua, kiristystä ja määräilyä sisältyi yhteiseen elämään heti sen alkumetreiltä asti. Mikko oli huomannut, että Soilekin oli valmis tekemään kaikkensa avioliiton eteen, ja käytti häikäilemättä hyväksi tätä tietoa ja Soilen sopeutumiskykyä ja –halua.