Kun oma pieni tyttäreni kuoli, muistan selvästi, miltä minusta tuntui. Ensimmäinen tunne oli jonkinlainen helpotus. Lapsi oli nyt päässyt kärsimyksistään, ja me vielä elossa olevat saatoimme päästää irti viimeisestäkin hennosta toivonsäkeestä, että jotakin vielä voitaisiin hänen elämänsä pelastamiseksi tehdä. Kaikki oli tehty, muuta ei enää voitu.

Seuraava tunne oli kummallinen riehakkuus. Kun lähdimme kuolleen lapsen luota, halusin ehdottomasti mennä sairaalan kahvioon juomaan kunnon munkkikahvit. Niin tapahtui, enkä siellä kahviossa kahvikuppi edessäni herkullista, punakuorrutteista berliininmunkkia mutustellessani voi sanoa tunteneeni juuri mitään, en ainakaan surua. Olin tyhjä ja voimaton kuin tyhjäksi laskettu ilmapallo.

Muut tunteet tulivat paljon myöhemmin, ja niistä ensimmäisenä koin ehkä suunnatonta pettymystä. Tuntui kuin koko elämä olisi pettänyt minut. Minulta oli riistetty lapsi, jonka syntymää olin hartaasti odottanut. Minun piti hänet nyt haudata, vaikka se oli viimeinen asia, jonka olisin halunnut tehdä. Sillä tavallahan menettäisin hänet lopullisesti, niin ajattelin. Mutta miten väärässä olinkaan!

Seuraava tunteeni oli viha. Vihasin maan parasta synnytyslääkäriä, joka aiemmin lapsen syntymäpäivänä oli lähettänyt minut vielä kotiin, vaikka aivan hyvin olisin voinut jo jäädä osastolle, jossa kaikki apu oli lähellä. Vihasin ambulanssinkuljettajaa ja ensihoitajaa, jotka noudattivat vain heille annettuja määräyksiä, ja jotka vastusteluistani huolimatta kuljettivat minut ensiksi lähimmän sairaalan ensiapuun. Minunhan oli käsketty tulla suoraa päätä Naistenklinikalle, jos lapsi yllättäen alkaisi syntyä.

Vihasin ensiavun takapäivystäjää, paikalle hälytettyä ammattitaitoista gynekologia, joka viivytti Naistenklinikalle lähtöäni yli tunnilla turhanpäiväisellä seurannalla. Viivyttelyn seurauksena istukka irtosi jo ambulanssissa matkalla Naistenklinikalle, ja kaikki oli sen myötä menetetty.

Vihasin myös kaikkia minua hoitaneita, jotka eivät missään raskauteni vaiheessa kertoneet, että lapsella oleva kehityshäiriö saattaisi aiheuttaa istukan irtoamisen ja todellisen hätätilanteen. Olin sitä mieltä, että jos olisin sen etukäteen tiennyt, olisin jotenkin voinut valmistautua tilanteeseen. Nyt minut heitettiin tapahtumien pyörteeseen täysin kylmiltään. Yhtäkkiä niin eloisa ja liikkuvainen lapsi olikin täysin liikkumaton ja kuoleman portilla.

Kun palasin kotiin Naistenklinikalta, vihasin ihmisiä, jotka surustani mitään tietämättöminä jatkoivat jokapäiväistä normaalia elämäänsä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nyt ymmärrän ja hyväksyn asian. Mistäpä he tosiaankaan olisivat voineet tietää, mitä minulle oli tapahtunut. Elämähän jatkuu, vaikka mitä tapahtuisi. Mutta silloin tuo toisten ihmisten elämänilo ja eteenpäin meneminen tuntui suoranaiselta loukkaukselta minua ja suruani kohtaan.