4.6. on minulle erittäin merkityksellinen päivämäärä. Paitsi, että se on Toivon, jo kuolleen setäni, nimipäivä, on se myös Puolustusvoimain lippujuhlanpäivä ja yleinen liputuspäivä.

Mitä merkitystä noilla asioilla voi kenellekään olla? saattaa joku kysyä. Jonkun jo aikoja sitten kuolleen sedän nimipäivää tuskin kukaan täysijärkinen juhlii. Puolustusvoimain lippujuhla paraateineen, panssarivaunuineen, ohimarsseineen ja muine sotilaallisine juhlamenoineen lienee tärkeä vain sotilasväelle tai muuten ”sotahulluille”. Sinivalkoinen ristilippukin tempaistaan salkoon tämän tästä, ja lähes aina liputuspäivän jälkeen saa yleisönosastosta lukea, kuinka taas jossakin taloyhtiössä tai muussa kiinteistössä lippua roikotettiin salossa läpi yön, hyi, hyi!

Mitä merkitystä voi tuollaisilla asioilla kenellekään olla? kuulen jonkun kysyvän uudestaan. Yksittäisinä asioina ja tapahtumina ei varmaankaan oikein mitään, mutta minun tapauksessani ne saavatkin merkityksensä ja sisältönsä kokonaan eri asiasta. Sattuvathan ne samalle päivämäärälle, jolloin toinen tyttäreni syntyi. Tänään on siis hänen syntymäpäivänsä.

Hän täyttää tänään kuusitoista vuotta. En kuitenkaan herätä häntä onnittelulaululla, en leivo kakkua juhlapäivän kunniaksi enkä ole hankkinut hänelle mitään syntymäpäivälahjaa. Mitään noista en ole tehnyt kuuteentoista vuoteen, sillä kertaakaan ei hän ole herännyt onnittelulauluun omassa vuoteessaan, maistanut tekemääni täytekakkua tai iloinnut saamistaan lahjoista.

Hänen paikkansa on jo kuudentoista vuoden ajan ollut hautausmaalla vanhan, rosorunkoisen koivun juuressa, pienen, vihreän sammalen peittämän kummun alla. Siellä hän lepää ja kukat, jotka hänelle vien, asetan maljakkoon kummun päälle. Hän ei niitä näe, ei pitele niitä kädessään, ei nuuhki niiden hyvää tuoksua tai ihastele niiden kaunista väriä.

Niin, hänen paikkansa on tuo pieni hietakehto, mutta en usko, että hän itse on siellä. Sinne hänen kuorensa kyllä laskettiin lähes kuusitoista vuotta sitten valkoisessa arkussa, mutta se todellakin oli vain kuori. Henki tai sielu tai mikä se sitten ikinä onkaan, on jossakin muualla.

Muistan, miten lapsen kuoleman jälkeen ajattelin, että tapaamme toisemme jossakin toisessa ulottuvuudessa sitten, kun minäkin olen kuollut. Samalla tavoin ajattelin tapaavani myös muut omaiseni. Nyt ajattelen toisin. En osaa kuvitella, että jossakin muualla sitten joskus voisi olla paremmin kuin nyt. Että minun pitäisi elää tämä ainutkertainen elämäni tällä ihanalla maapallolla vain johonkin parempaan valmistautuen. Että kaikki se, mitä elämäni aikana täällä koen, näen, maistan, haistan, tunnen, on vain kalpea varjo siitä, mitä on edessäpäin.

Niinhän meille kyllä opetetaan. Mutta en voi hyväksyä sitä, että aika, joka meille täällä on elettäväksi annettu, ja joka siis on ainoa varma aika koko olemassaolossamme, olisi pelkkää vaivalloista kipuilua kohti jotakin parempaa. Totta on, että elämä usein on kipua, tuskaa, surua, murhetta, mutta on se myös vastavuoroisesti iloa, onnea, rakkautta ja kaikenlaista hyvää.

Jos kaiken aikaa elän odottaen, että kulman takaa löytyy jotakin vielä parempaa, jää minulta tämä hetki elämättä ja kokematta. En voi luottaa siihen, että joskus jossain muualla saan kokea sen, mitä en täällä halunnut syystä tai toisesta kokea.

Mutta missä sitten on kuolleiden henki tai sielu? Tuntuisihan niin lohdulliselta ajatella, että vielä tapaan kuolleet rakkaani jossakin samassa olomuodossa kuin eläessämme. Olen asioita pohtiessani tullut siihen tulokseen, että kuolleitten läheisteni sielu ja henki elää minussa. Minun kauttani he eivät kuole, vaikka ovatkin kuolleita.

He ovat jättäneet minuun jäljen, ison tai pienen. Minun tehtäväni on antaa tuon jäljen näkyä itsessäni ja ympäristössäni. Minun tehtäväni on elää, nauttia elämästä, kertoa elämisen ilosanomaa eteenpäin ja auttaa myös muita näkemään elämän kauneus, rikkaus ja ainutkertaisuus. Minun tehtäväni on rakastaa lähimmäistäni, auttaa hädässä olevaa, jakaa omastani. Siinä on minun iankaikkinen elämäni!

Tänään on kesäkuun 4. päivä. On pienen kuolleen tyttäreni syntymäpäivä. Hänen maanpäällinen elämänsä kesti vain kaksi päivää. Lyhyydestään huolimatta se mullisti minun koko maailmani, sillä elämän pituudella vuosissa tai vuosikymmenissä mitattuna ei ole merkitystä, ainoastaan sisällöllä!