Ennen vauvan syntymää oli Soile jäänyt työstään sairauslomalle. Sen piti vaihtua äitiyslomaksi heti vauvan synnyttyä. Sairaalassa Soile ja Mikko saivat kuulla, että vaikka vauva olikin kuollut, olisi Soile silti oikeutettu äitiyslomaan, koska raskaus oli kestänyt niin ja niin monta viikkoa. Täyspitkää äitiyslomaa Soile ei tietenkään saisi, sillä eihän hänellä nyt ollut mitään hoidettavaakaan.

Heti kohta kotiin palattuaan otti Soile yhteyttä työnantajaansa ja kertoi, että suunniteltu äitiysloma nyt lyhenisi. Kummalliselta tuntui se, ettei työnantajan edustaja, kaiken lisäksi vielä nainen ja itsekin äiti, sanonut yhtä ainoaa lohdutuksen sanaa Soilelle, ei edes ”otan osaa”.

Myöhemmin Soile ajatteli, että ihmiset menivät kerta kaikkiaan sanattomiksi kuoleman, varsinkin pienen lapsen kuoleman edessä. He eivät yksinkertaisesti osanneet sanoa mitään. Hiukan omasta surustaan toivuttuaan päätti Soile mielessään, että tästä lähtien hän ainakin reagoisi jotenkin toisen ihmisen suruun. Tyhjänpäiväisiä ”otan osaa” –lausahduksia ei kukaan kaivannut, mutta lämmin kädenpuristus tai halaus tuntui useimmista hyvältä. Sanoja ei tarvittu, mutta asian sivuuttaminen vaikenemalla tai mitenkään reagoimatta tuntui Soilesta hirvittävältä.

Pitkältä tuntuneen viikon kuluttua sai vauvan ruumista mennä laittamaan arkkuun ja hakemaan kotiin. Soile oli pessyt omansa, äitinsä aikoinaan ompeleman kastemekon, johon vauva puettaisiin viimeiselle matkalleen. Jalkaan pienet valkoiset sukat ja päähän mummon ompelema myssy, sekin Soilen omilta vauva-ajoilta, ja lapsi olisi valmis arkkuun laitettavaksi.

Tämäkin kesäinen päivä, jolloin tälle matkalle lähdettiin, oli kaunis ja aurinkoinen. Perheen vanhempi tytär, joka Soilen ja Mikon tapaan oli odottanut vauvaa syntyväksi ja iloinnut jo etukäteen pikkusisarestaan, oli nytkin mukana. Tytär, joka tavallisesti oli hyvin rauhallinen lapsi, oli pikkusisaren kuolemasta asti ollut merkillisen kovaääninen ja riehakas.

Se oli hänen tapansa käsitellä surua ja menetystä, sen Soile ja Mikko ymmärsivät. Siksi he eivät yrittäneet hillitä lapsen riehakkuutta, sillä aivan selvästi tällä oli pelko, että jos hetkenkin hiljaisuus tulisi, oli olemassa se vaara, että äiti ja isä alkaisivat puhua kuolleesta pikkusisaresta.

Omassa surussaan ei ainakaan Soile täysin ymmärtänyt silloin, että lapsi ehkä olisi tarvinnut jonkinlaista terapiaa asian käsittelyssä. Hän oli tietoinen kaikesta, oli nähnyt vauvan elävän ja myös kuolevan, eivätkä Soile ja Mikko halunneet häneltä mitään asiaan liittyvää salata. Mutta olisi tarvittu joku ulkopuolinen, joka olisi lasta kuunnellut ja auttanut, kun vanhemmista ei siihen ollut. Lastenklinikan viisas ylilääkäri tuli tässäkin asiassa myöhemmin avuksi antamalla neuvoja, miten lapsen kanssa asiaa kannattaisi käsitellä.