Jo tuolloin, mutta varsinkin jälkeenpäin on Soile usein miettinyt Mikon luonnetta, hänen ahneuttaan, toisen ihmisen syyllistämisen tarvettaan ja kaikkien asioiden kääntämistä päälaelleen, jos se omiin etuihin sopi. Mikolla oli tapana ”unohtaa” asioita. Monesta asiasta käytiin väitöstä, ja jos ei Soilella ollut esittää jotakin konkreettista dokumenttia oman muistinsa tueksi, ei Mikko antanut periksi, vaikka väärässä olisi ollutkin.
 
Nyt alkoi Mikko väittää Soilen jo kihloihin mentäessä sanoneen, että eroaisi Mikosta, kun kaksikymmentä vuotta olisi kulunut. Voi elämän kevät ja kukkiva nuoruus! Turha Soilen oli tuohon väitteeseen mitään vastata. Mikko uskoi oman kuvitelmansa, ja ellei sitä uskonutkaan, niin yritti ainakin muut saada uskomaan väitteeseensä. Tällä tavoin hän halusi tehdä Soilen yksin syypääksi eroon, vaikka itse oli nuo kaksikymmentä vuotta säännöllisin väliajoin eroamisesta puhunut ja jo kahdesta avioliitosta ehtinyt erota. Soile oli ottanut eron puheeksi yhden ainoan kerran, ja se oli tapahtunut vasta sitten, kun ei hän enää muuta ulospääsyä tukalasta tilanteesta nähnyt. Mutta eihän Mikko koskaan ollut syypää yhtään mihinkään. Toiset niitä syyllisiä olivat, hän oli viaton, väärin ymmärretty ja kaikkien naisten kaltoin kohtelema.
 
Ahneeksi ja oman edun tavoittelijaksi oli Soile Mikon tiennyt aina. Olihan hän avioeroissa nylkenyt edellisten vaimojensa osuuksista niin paljon kuin oli kyennyt. Tällä kertaa meni hän kuitenkin vielä pitemmälle. Jo muutaman päivän kuluttua siitä, kun erosta ensi kerran oli ollut puhe, alkoi Mikko hätäillä ja huolehtia omaisuuden jakamisesta. Soile oli ilmoittanut, ettei halunnut kiinteistöjä, joiden hoitamisesta hän oli saanut kyllikseen. Mutta ei hän sentään sitä olisi arvannut, että Mikko kehtaisi toimia niin kuin toimi.
 
Eräänä yönä Mikko keskellä yötä sanoi Soilelle, että halusi heidän sopivan omaisuuden jaosta heti aamulla. Se sopi Soilelle, mutta nyt nukuttaisiin. Soile ei koskaan ollut ollut kiinnostunut rahasta ja omaisuudesta, joten ei häntä juurikaan kiinnostanut, miten omaisuus jaettaisiin. Puolisoilla oli keskinäinen testamentti, joka tietenkin erotessa raukeaisi.
 
Tullessaan aikoinaan Mikon rakentamaan taloon oli Soile ollut tyhjätasku. Ei hän siis nytkään suuria summia odottanut. Kuitenkin kahdenkymmenen vuoden aikana oli omaisuutta kartutettu myös Soilen palkkatulojen turvin. Soile oli huolehtinut monista juoksevista menoista eikä ollut tuhlaillut rahojaan joutavuuksiin. Säästöön ei hän ollut paljoakaan saanut, ja kaikki avioliiton aikana hankittu omaisuus oli hankittu Mikon nimiin, vaikka Soilenkin rahat olivat siihen kyllä maksuksi kelvanneet.
 
Kun aamu koitti, aloitettiin omaisuuden jaon kirjaaminen paperille. Mikko saneli ja Soile kirjoitti. Yhteinen koti jäisi Mikolle, vaikka jossain vaiheessa oli hän sitä jo Soilelle lupaillut. Ei Soile siitä pahoillaan ollut. Mitä hän isolla omakotitalolla olisi tehnyt? Sitä paitsi talo oli rakennettu jo ennen kuin Soile ja Mikko menivät naimisiin. Soilenkin mielestä se kuului Mikolle.
 
Pariskunnalla oli vuokrakäyttöön tarkoitettu paritalo eräässä hiihtokeskuksessa. Se oli rakennettu avioliiton aikana yhdessä yhteisin ponnistuksin ja taloudellisin uhrauksin. Se jäisi kokonaan Mikolle. Siitäkään ei Soile kantanut huolta. Hän oli saanut tarpeekseen mökkien siivoamisesta ja huoltamisesta. Hän halusi niistä eroon. Soile ei ollut koskaan viihtynyt mökeillä, koska siellä olo oli aina kovaa työtä. Palkkaa tekemästään työstä Soile ei tietenkään ollut saanut. Mökit oli rakennettu Mikon edellisestä avioliitosta ”saamalle” tontille, jossa oli myös pieni, jo vanhanaikaiseksi käynyt saunamökki. Siihen ei Soilella ollut osaa, ei arpaa.
 
Omaksi kesämökikseen olivat Soile ja Mikko rakentaneet saareen ison kolmikerroksisen mökin. Se oli Soilelle rakkain paikka maailmassa. Siellä vietettiin kesät lähes kokonaan ja siellä saattoi Soilekin unohtaa monet tavallisen elämänsä velvoitteet. Siitä oli Soile usein maininnut, että sitä ei saisi myydä, vaikka jotain muuta omaisuutta myytäisiinkin. Hän halusi sen säilyvän tyttärelleen. Mutta tämänkään kiinteistön omistuspapereissa ei ollut Soilen nimeä. Se kuului siis Mikolle ja hänelle se myös jäisi. Ei sekään Soilea kirpaissut, kunhan hän saisi varmuuden siitä, että Mikko ei saaripaikkaa koskaan möisi.
 
Myös auto, veneet ja kaikki muu suurempiarvoinen irtain omaisuus kirjattiin jääväksi Mikolle. Soilelle ei jäänyt muuta kuin henkilökohtainen omaisuutensa ja omat vähäiset pankki- ja osakesäästönsä. Niin hyväsydäminen Mikko sentään oli, että kirjautti papereihin vaatimattoman rahasumman, jonka turvin, kohtuullisen pankkilainan ottaen ja omat rahansa siihen lisäten Soile ehkä saisi hankituksi itselleen pienen omistusasunnon. Soilea ei asia juurikaan kiinnostanut muuta kuin siinä mielessä, että hänestä oli mielenkiintoista nähdä, eikö Mikon ahneudella tosiaankaan ollut mitään rajoja. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän sai todeta, ettei sillä ollut.