Kun Punahilkkakin sitten ankarasti harjoiteltuaan oli vihdoin oppinut liittämään s-postiinsa kuvia ja muita keventäviä, piristäviä ja hauskoja asioita, päätti hän esitellä oppimiaan taitoja myös Sudelle. Niinpä singahti Punahilkan läppäristä bittiavaruuteen s-posti, johon hän oli liittänyt hauskan pienen laskutehtävän. Susihan oli Punahilkan kokemuksen mukaan niin kiinnostunut kaikenlaisista älyä ja nokkeluutta kysyvistä tehtävistä.
 
Postin loppuun Punahilkka kirjoitti, että olisi ihan mukavaa kuulla Sudesta vielä jotakin. Esitti kuitenkin retorisen kysymyksen mahtaisiko enää mitään kuulla. Susi ei harrastanut tekstiviestejä, joten sitä kautta oli turha yhteydenottoa odotella. Myöskään Punahilkan lähettämiin tekstareihin ei Susi ollut vastannut.
 
Mutta olihan puhelinkin olemassa. Eräänä kesäisenä iltana Punahilkka sitten tarttui luuriin ja näpytteli näyttöön Suden numeron kuulumisia kyselläkseen. Ei vastannut Susi sillä kertaa, mutta jokainenhan joskus on estynyt vastaamasta puhelimeen, joten ei Punahilkka sitä ihmetellyt. Päätti vain yrittää uudestaan joskus toiste.
 
Punahilkka mietti mielessään, miksi tuntui niin tärkeältä saada vielä jonkinlainen yhteys Suteen. Eihän mitään suurta tunnekuohua varmaankaan riehunut kummankaan rinnassa. Ajatteli sitten, että oli luonteeltaan ihminen, jonka täytyi saada viedä asiat aina katkeraan loppuun asti ennen kuin saisi rauhan sielulleen.
 
Niin sen täytyi olla, Punahilkka mietti ja päätti, että asiat tämän Suden ja Punahilkan välillä selvitetään juurta jaksain ja lopetetaan aikuisten ihmisten tavalla: sanotaan suoraan, puhutaan halki, tehdään selväksi, miten ne oikein ovat. Ei mitään teinimäistä käytöstä, kun ei tässä mitään teinejä enää oltu. Ei myöskään luuserimaisia kartalta hiljaa katoamisia ja kuoliaaksi vaikenemisia, vaan rohkeasti vain ns. kissa pöydälle, ja selvityksen jälkeen kumpikin voisi taas yhtä ihmissuhdekokemusta rikkaampana jatkaa eteenpäin omilla poluillaan.