On äitienpäivä, kaunis ja aurinkoinen toukokuun toinen sunnuntai. Oikeastaan Sinun pitäisi kirjoittaa kirje minulle, äidillesi, tervehdyksesi äitienpäivänä. Et elinaikanasi kirjoittanut kuitenkaan mitään, et sanonut sanaakaan, et koskaan tarttunut kädelläsi mihinkään.

Niinpä minä kirjoitan kirjeen Sinulle. Et ole sitä lukemassa, et koskaan pitele sitä kädessäsi. Minä en saa tietää, millaisia ajatuksia ja tunteita se Sinussa herättää. Tavallaan kirjoitan siis itselleni. Omaa ikävääni ja kaipuutani kirjeeseen sisällytän, itse itseäni lohdutan Sinua ja kaikkea sitä, mitä lyhyellä elämälläsi elämääni toit, muistamalla.

Missä se olisi helpompaa kuin hautausmaalla pienen heleänvihreän sammalen peittämän hautasi äärellä? Hauta on samassa kunnossa, mihin se viime kerralla jäi. Loppuun palanut kynttilä lyhdyssä, ja läheisestä koivusta hautakummulle pudonneet kuivat oksat kertovat, ettei täällä minun käyntini jälkeen ole käynyt kukaan. Isäsi, joka erottuamme silloin tällöin vieraili myös täällä, on muuttanut toiselle paikkakunnalle. Hänellä ei ole aikaa, liekö haluakaan hoitaa hautaasi, joten se on minun tehtäväni.

Teen sen toki mielelläni. En koe sitä minkäänlaisena ikävänä velvollisuutena tai raskaana vastuuna. Olihan se pääsääntöisesti minun tehtäväni silloinkin, kun Isäsi kanssa vielä elimme yhdessä. Alkuaikoina kuolemasi jälkeen hän tuli kanssani haudalle, sitten käynnit harvenivat.

Kun minä muutin pois yhteisestä kodistamme, alkoi hän itsenäisesti hoitaa hautaasi. Se tuntui minusta hyvältä. Nyt meitä oli kaksi, jotka vuorotellen ja yhdessä pidimme huolta hietakehdostasi. Sillä vaikka olemme eronneet, olit ja tulet aina olemaan yhteinen, rakas tyttäremme. Lapsi, jota odotimme ja toivoimme, lapsi, jonka luovutimme kuolemalle suoraan sylistämme.

Nyt, vuosien kuluttua näen, että kuoltuasi Isäsi otti liian raskaaksi tehtäväkseen minun tukemiseni surussani. Hänen oma surunsa jäi surematta. En silti ajattele, että se oli yhtään pienempi tai vähäpätöisempi kuin omanikaan. Se oli erilainen, karskille, tunteensa piilottavalle miehelle ominainen.

Jälkeenpäin tulin huomaamaan senkin, että näennäisestä tuestaan huolimatta Isäsi ajatteli, että kuolemasi oli minun syytäni. Sanoi hän sen sitten kerran ääneenkin. Jotenkin en osannut hänen ilkeistä sanoistaan edes loukkaantua, vaikka mieleni pahoitinkin ja varmasti myös itkin silloin yksinäisyydessä. Nehän kertoivat minulle vain sen, minkä olin tiennyt muutenkin jo kauan aikaa. Isäsi on ihminen, jonka on kerättävä oma sisäinen voimansa muita ihmisiä haavoittamalla ja loukkaamalla. Sellaisesta ei koskaan voi koitua mitään hyvää kenellekään, ei edes tuolle haavoittajalle.

Isästäsi ajatukseni lennähtävät siihen, millaista elämä olisi, jos olisit elossa. Yksi asia porautuu kirkkaana mieleeni: en seisoisi tässä! Tätä pientä hautakumpua ei olisi olemassa, jos sydämesi ei olisi lakannut sykkimästä sylissäni lähes kahdeksantoista vuotta sitten.

Mitä sitten olisi? Missä seisoisin? Missä Sinä olisit? Ne ovat kysymyksiä, joita on turha esittää. Vastauksia niihin en saa, vaikka tuhat vuotta vierisi. Elämäsi kesti ne muutamat tunnit, jotka syntymäsi jälkeen elit ja hengitit. Lyhyydestään huolimatta on elämäsi ja ennen kaikkea kuolemasi ollut minulle elämäni tärkein kääntöpiste, jossa kaikki sai uuden merkityksen.

Poimin sammalelta siihen pudonneet oksat. Kiitollisuus täyttää mieleni. Tajuan, että tehtäväsi oli syntyä tänne, jotta minun kasvuni lähtisi käyntiin. Syntymäsi ja kuolemasi olivat minulle mahdollisuus aloittaa jotakin uutta. Onnekseni tajusin sen. En käpertynyt loppuiäkseni musertavaan suruuni ja menetykseeni, vaan lähdin rohkeasti kohti elämää. Matkani jatkuu yhä, ja olen siitä sanomattoman kiitollinen.

Käännyn pois haudaltasi. Elämä odottaa. Ilo odottaa. Tuhannet mahdollisuudet odottavat käyttäjäänsä. Vaikeudet ovat voitettavissa. Ihmisen elämään kuuluvat niin ilo kuin murhekin. Tänään voivat raskaat sadepilvet peittävät taivaan, mutta jo huomenna saattaa aurinko pilkistää pilvenraosta. Jo huomenna voi kaikki olla toisin.