Jokainen jatkoi elämäänsä omalla tahollaan. Kuten jo kerroin, tyttären poikaystävän äiti kuoli yllättäen viikko juhlien jälkeen. Hän oli jo parikymmentä vuotta sairastanut MS-tautia, ja oli ollut pyörätuolissa lähes koko sairautensa ajan. Reilu parikymppinen poikaystävä kertoi, ettei muistanut aikaa, jolloin äiti ei olisi liikkunut pyörätuolilla.

Perhe oli siis ”tottunut” äidin sairauteen, jossa aina välillä oli parempia, välillä taas huonompia aikoja, jos vakavaan, kuolemaan johtavaan sairauteen nyt ylipäätään on mahdollista kenenkään ”tottua”. Talo, jossa he asuivat, oli rakennettu äidin sairaus ja tarpeet huomioon ottaen. Isä oli vastuullisessa tehtävässä suuressa ranskalaisessa yhtiössä, mutta hoiti vaimoaan kotona ja huolehti vaimonsa kaikista sellaisista tarpeista, joihin tämä ei itse kyennyt. Muun muassa vessakäynnit olivat sellaisia.

Välit eivät varmasti aina olleet parhaat mahdolliset, mutta minä kyllä nostan hattua aviomiehen sinnikkyydelle ja huolenpidolle. Kun joskus, vuosia sitten oli luvattu rakastaa ja huolehtia, se myös tehtiin viimeiseen hengenvetoon asti, vaikka riitaa ja epäsopua välillä olikin. Kun ajattelen omaa jo päättynyttä avioliittoani, tulee mieleen, ja tuli jo avioliiton aikoihin, että jos minä olisin sairastunut vakavasti, olisi aviomieheni ottanut minusta eron. Olen siitä lähes varma.

Äidin sairauden syytä ei tiedetty varmasti, mutta epäilyksiä siitä kyllä oli olemassa. Kun pariskunta oli ollut nuori, oli mies armeijan sijasta lähtenyt vapaaehtoistyöhön Kameruniin, joka aikoinaan oli ollut Ranskan siirtomaa. Ranskassahan asevelvollisuus ei ole pakollinen, ja monet valitsevatkin sen sijaan esimerkiksi juuri vapaaehtoistyön jossakin ulkomailla. Vaimo, joka oli opettaja, lähti mukaan. Molemmat ottivat hepatiitti-rokotuksen, ja juuri tuota rokotusta epäiltiin äidin sairauden aiheuttajaksi. Aivan varmaa tietoa asiasta ei tietenkään ollut, ainoastaan epäilyjä.

Sairaudestaan huolimatta oli äiti hyvin itsenäinen lähes kuolemaansa asti. Hän tarvitsi toisten apua päivittäin, mutta hänellä oli esimerkiksi oma auto, jolla hän pääsi liikkumaan lähiympäristössä ja vähän kauempanakin aivan viimeisiä kuukausia lukuun ottamatta. Kodin siivoamiseen tarvittiin tietysti ulkopuolista apua, mutta keittiö oli äidin valtakuntaa. Siellä kaikki oli rakennettu ja järjestetty niin, että hän pystyi hyvin työskentelemään pyörätuolissa istuen, ja ruuanlaiton hän halusi hoitaa ehdottomasti itse. Joskus toiset olisivat halunneet myös osallistua ruuanlaittoon, mutta se ei oikein onnistunut. Vain pöydän kattamiseen ja astioiden pesuun hän kelpuutti apuvoimia.

Hartaana katolisena hän osallistui seurakuntatyöhön aktiivisesti eikä jäänyt kotiin sairauttaa potemaan. Osoituksena siitä, että äiti oli aktiivinen kodin seinien ulkopuolella, ja että hänellä ja koko perheellä oli paljon ystäviä, on se, että muistotilaisuuteen tuotiin paljon kukkia. Äiti oli ennen kuolemaansa esittänyt toivomuksen, että mitään isoja kukkalaitteita ei saisi tuoda. Jos joku halusi muistaa häntä kukkasin, yksi ruusu riitti. Näitä ”yksinäisiä” ruusuja kertyi lopulta monen täpötäyden muoviämpärillisen verran, ja ne kuljetettiin Pohjois-Ranskaan, minne äidin tuhkauurna laskettiin sukuhautaan.

Tragikoomista äidin kuolemassa oli se, että vaikkei hän enää itse pystynyt liikkumaan, ”liikkui” hän silti vielä kuoltuaankin. Hänellä oli nimittäin sähkökäyttöinen kuntoutuspyörä, johon aviomies joka päivä hänet nosti seisomaan, jotta jalkojen lihakset hiukan vahvistuisivat. Pyörällään äiti sitten liikkui tunnin ajan ympäri asuntoa, kunnes hänet taas autettiin siitä pois.

Kuolinpäivän aamuna, joka sattui olemaan sunnuntai, oli aviomies taas auttanut hänet pyörään ja lähtenyt itse aamulenkille. Kun mies palasi lenkiltä, oli sähköpyörä kulkenut edelleen omia aikojaan asunnossa, vaikka siihen laitettu äiti oli jo heittänyt henkensä. Sitten pyörä oli lopulta törmännyt johonkin esteeseen. Äidin kuolinsyyksi todettiin tukehtuminen, joka ilmeisesti on hyvin tavallinen kuolinsyy MS-potilailla, joilla on jo esiintynyt hengitysvaikeuksia.