Seuraavaksi alkoi, yllätys, yllätys tulla kommentteja siitä, miten erehtyneen lampaan ei nyt missään tapauksessa pitänyt yhteisöä jättää, vaan entiseen malliin jatkaa kirjoittamistaan. Kaikki ovat erehtyväisiä, kaikille sattuu virheitä. Muun muassa kunnianhimo on sellainen, että se saattaa joskus olla johdattelemassa meitä väärille poluille. Mutta karkuun ei missään nimessä pitänyt nyt lähteä, vaan ottaa tapahtuneesta opiksi ja jatkaa taivallusta muun porukan mukana. Näin sanaili hiukan vanhempi, elämänkokemusta luultavasti paljonkin omaava herrasmies.

Toinen kommentoija taas kehui kirjoittajan hyviä kirjoittajanlahjoja. Hänen mielestään kaikkea voi ihmiselämässä sattua ja tapahtua, mutta harva tapahtuma kaataa maata. Ei muuta kuin usvaa putkeen taas! Kommentoijalla saattoi moisista sattumuksista olla runsaastikin omakohtaista kokemusta, mene tiedä, mutta kenelläpä meistä ei olisi!

Seuraavaksi avasi sanaisen arkkunsa tuttisuuaikavauva. Tunnettuun tyyliinsä hän taas kommentoi ennemminkin asian vierestä kuin itse asiasta. Ainakin kärpäseltä jäi kommentin punainen lanka tyyten löytämättä, ja myöhemmistä kommenteista saattoi havaita, ettei sitä ollut löytänyt moni muukaan. Pienen rasistisen? vihjaisun tämä herra kyllä sai tekstiinsä silti sisällytettyä.

Vihdoin astui areenalle itse pääadmin. Ihmetellen vai ihaillenko hän viittasi uskontokuntaan, jossa rikkeensä voi hyvittää riittävän monta Ave Maria –rukousta lausumalla. Hän nosti myös virtuaalista hattuaan anteeksipyynnön esittäjälle tämän rohkeudesta tulla anteeksipyyntöineen esiin.

Sitten taisi kuitenkin huoli yhteisblogin maineesta taas nostaa päätään. Tällä kertaa huoli kohdistui siihen, että yksi aktiivinen ja hyvä kirjoittaja uhkasi poistua riveistä. Tuollaisia päätöksiä ei pitänyt tehdä uhmakkaasti ja hätäillen, sillä silloin niitä melko varmasti katuisi kohta. Ainakin yhdet väyryset kannatti ottaa ja miettiä asiaa sitten uudemman kerran. Uhmakkaan lopetuksen jälkeen kun oli aina vaikeampaa palata takaisin.

Kun järkytys vähän laantuisi, ajattelisi henkilö itsekin varmasti juuri näin. Joten, please, kun niin kaikki tykätään ja mukavia kompa- ja muitakin kysymyksiä odotetaan, niin ei pitäisi lähteä. Jotenkin tuli kärpäselle tuosta ”anelusta” tunne kuin se olisi tehty lähinnä ”viran” puolesta, mutta kärpänen nyt tuntee niin kummallisesti monistakin asioista, että varmaan se nytkin oli tuntemuksissaan erehtynyt.

Seuraavan kommentoijan ilmestymistä framille oli kärpänen jo odotellutkin, mutta tulihan tämä sieltä yhtä varmasti kuin aamu seuraa yötä. Ja kuten tavallista kommentti alkoi yksikön 1. persoonan pronominilla: tällä kertaa tosin kieltomuodolla.

Sitten alkoi pitkä ja harras selonteko siitä, mitkä kaikki syyt puolsivat jäämään yhteiseen blogiin kirjoittajaksi. Nyt ei saanut jättää kaikkea kesken, vaan yhtä rohkeasti kuin aiemminkin oli astuttava takaisin kehiin. Kun asiat puitiin rehellisesti ja avoimesti juurta jaksain, oltiin jo pitkällä.

Kukaan ei osoittaisi sormella, vaan kaikki tukisivat ja kannustaisivat jatkamaan. Jos nyt joukkoon kuitenkin joku tyhmä sormi ojossa seisoja ilmaantuisi, niin sellaisen oli parasta mennä itseensä ja miettiä tarkasti, oliko itse täysin virheetön. Tuskinpa oli, joten toistenkaan osoittelu ei silloin ollut paikallaan.

Varmemmaksi vakuudeksi aloitti puolustuspuheen vielä yhteisön maankuulu, kärpäsenkin vaatimattomia raapustuksia asiantuntevasti ja pontevin "ohjelmajulistuksin" hartaasti kommentoiva lettumaakari. Miten lie letunpaistokiireiltään ehtinytkään? (kärpäsen huom!).

Letunpaistaja ihmetteli, miten noin syvältä (saako nauraa?) tulevaa ja pahoittelevaa anteeksipyyntöä kukaan pystyi olemaan hyväksymättä. Jos ei voinut antaa anteeksi, niin sitten oli syytä kääntää katse omaa napaa kohde, jos sellainen sattui olemaan.

Sitten tunnusti tämäkin kommentoija pitkän listan syntejä, joita oli elämänsä varrella tehnyt: tieten tai tietämättään. Ja kuinka ollakaan, jo tässä kohdassa oli viittaus kärpäseen! Voi, voi, mikä moka ja erehdys! Asiaa oli suotta paisuteltu ja revitelty siellä ja täällä. Fiksumminkin olisi sen voinut hoitaa.

Täysivaltaisena yhteisön jäsenenä ei anteeksipyytäjän tarvinnut enempää anella ja kumarrella mihinkään suuntaan. Sellaisten, jotka muuta ajattelivatkaan, oli syytä lähteä lätkimään (taas hauska sanavalinta)! Ja kommentin loppuun tietysti pyyntö: ällös jätä meitä!

Lisää kiittelyä ja ylistystä seurasi, kun yhteisön sanavalmis myrkkyhämähäkki liihotteli paikalle sateenvarjonsa varassa kuin Maija Poppanen ikään. Onneksi täällä yhteisössä kaikki tiesivät, ettei hänkään ihan kaikkea osannut ja siellä täällä liehuessaan teki erheitä siinä missä toisetkin. Mutta reilun tunnustuksen jälkeen on helppo jatkaa yhteistä matkaa!

Ja kuin pisteeksi ii:n päälle ilmestyi paikalle taas herra sulkahattu. Muskettisoturimaiseen henkeen hän kiteytti pienen sinnikkään yhteisön koko olemassaolon taistelun yhteen paatokselliseen lauseeseen, jonka sotahuudon lailla kajahdutti ilmoille.