Tänään se päivä sitten lopulta tuli. Sen tulemista oli odotettu, toivottu, ehkä ihan pikkuisen välillä pelättykin. Mutta kun se tänään valkeni harmaana ja sateisena, ei olisi millään tahtonut nousta ylös lämpimästä vuoteestaan. Olisi halunnut vain vetää peiton tiukemmin korvilleen ja käpertyä ihan pieneksi keräksi ja jatkaa uniaan. Unia, joissa ei tarvinnut lähteä mihinkään, ei jättää kaikkea tuttua ja turvallista, ei kohdata uutta, vierasta ja tuntematonta ympäristöä.

Mutta noustava oli, noustava ja tarkistettava vielä kerran, että kaikki mukaan tarpeellisena aiottu myös oli mukana ja pakattu johonkin matkalaukun nurkkaan. Oli hyvästeltävä töihin lähtevä emo, jonka silmäkulmassa myös kummasti kiilteli, vaikka hän kuinka yritti rohkaista ja tsempata ja vakuutella kaiken menevän hyvin.

Ja sitten oli otettava vuoteensa, kuutiopeti, jolla kolme kuukautta oli nukkunut ihan hyvät yöunet. Se oli otettava ja käytävä kohti suurta, outoa ja pelottavaa tuntematonta. Elämä oli taas matkalaukussa, kunnes sen parin yön päästä saisi levitettyä asuntoon, josta oli tuleva uusi koti lähes vuodeksi.

Mikä siinä on, että vaikka kuinka on suunnitellut, toivonut, valmistellut ja odottanut kaiken toteutumista ja lähtöpäivän koittoa, ei lähdön hetkellä tunnekaan ylitsepursuavaa iloa siitä, että pääsee eroon kaikesta entisestä? Miksi ei seikkailu kutittele kantapäissä? Miksi itku kuristaa kurkkua ja pelko ja epäilys valtaavat mielen? Miten yhtäkkiä olohuoneen nurkka, jossa on yrittänyt huomaamattomasti ja mahdollisimman vähän vaivaa aiheuttaen asustella kolme kuukautta tuntuukin nyt maailman parhaalta paikalta, johon voisi jäädä vaikka ikiajoiksi?

Sitten sitä vain huokaa syvää, pyyhkii kyyneleet silmänurkistaan, sulkee matkalaukun, jättää avaimen pöydälle ja astuu ovesta rappukäytävään. Kun ovi loksahtaa kiinni takana, ei voi enää kääntyä takaisin. Eikä oikeastaan haluakaan. Yksi vaihe elämästä on vääjäämättä jäänyt taakse, ja uusi siintää jossain harmaiden, sateesta raskaiden pilvien takana. Sitä kohti on mentävä, sillä se odottaa, se houkuttaa ja se myös palkitsee.

Ei vielä tänään, ei ehkä huomennakaan. Mutta kun sadepilvet väistyvät auringon tieltä ja sateenkaari antaa lupauksen kirkkaasta, valoisasta huomisesta, sitä tietää, että kannatti herätä, ponnistelut palkitaan ja ystävän saa, jos haluaa!

 

”Olla vapaa, kyetä nousemaan

ja jättämään kaiken taakseen

katsomatta,

sanoa: kyllä” (Hamun).