Melko pian aamukahvien jälkeen alkoivat Isäntä ja Rotta taas vetää lenkkikamppeita päälleen. Siitä arvasin, että metsälenkki oli tiedossa. Tällä kertaa varustauduttiin hyvin. Isoon pulloon laitettiin vettä ja reppuun sujautettiin vielä pieni kippo. Arvelin, että kippo oli minua varten ja vesi meille kaikille yhteistä. Ihmiset tietysti ryystäisivät vetensä suoraan pullon suusta, mutta minä saisin juoda astiasta. Sellainen järjestely sopi minulle kyllä hyvin. Nyt ei tarvitsisi edes vilkaista kuraisiin suolätäköihin päin.

Olin useamman kerran aamun aikana kuullut Rotan mainitsevan Kaisan nimen. Höristelin korviani. Mistä oikein mahtoi olla kyse? Joko Kaisa oli tullut ulkomailta? Milloin hän siinä tapauksessa mahtaisi tulla minua katsomaan? Huomasin myös, että Rotta lenkille lähtiessämme pisti puhelimen taskuunsa. Yleensä hän ei sitä ottanut mukaan. Mahtoiko hän siis odottaa puhelua? Siltä vähän vaikutti. Voi, kunpa se olisi Kaisa, mietin mielessäni, mutta sitten minut jo komennettiin autoon ja unohdin koko asian.

Metsässä oli mukavaa. Olimme aivan uudessa paikassa. Tänne meidän kai oli ollut tarkoitus tulla silloinkin, kun Isännän auto teki tenän, ja jouduimme kävelemään takaisin. Onneksi emme silloin olleet ehtineet aivan tänne saakka, sillä täältä oli matkaa kotiin varmasti lähemmäs kymmenen kilometriä. Siinä olisikin ollut marssimista.

Sää oli lämmin ja aurinkoinen. Vesipullo oli tosiaan tarpeeseen. Rotta ja Isäntäkin joivat ahneesti pullosta ja minä sain sopivin väliajoin vettä omaan kuppiini. Rotalla oli mukana myös pieniä koirankeksejä, joita hän antoi minulle aina pysähdyspaikoissa. Niin jaksoin koko lenkin väsymättä liikaa.

Isäntä laitteli puihin punaisia nauhoja. Ne olivat kai tulevien suunnistusrastien paikkoja. Minä en niistä perustanut, mutta oli mukavaa juoksennella keväisessä metsässä kuivalla kankaalla sinne tänne. Rotta varoitteli, että tällaisessa paikassa voi näihin aikoihin olla käärmeitä. En oikein tiedä, mitä ne ovat, mutta en kyllä välitä tutustuakaan niihin. Rotan puheista päättelin, etteivät ne ainakaan mitään mukavia tuttavuuksia ole.

Sitten Rotta huusi, että käärme luikerteli hänen lähellään. Ilmeisesti se oli menossa poispäin, kun Rotta pysyi noin rauhallisena. Minä en palannut katsomaan, millainen otus käärme oikein on, sillä kuten jo sanoin, ei minulla ole suurta halua tutustua mokomiin niljakkeisiin. Rotan puheiden mukaan ne saattavat olla vaarallisia pienikokoisille koirille.

Kun palasimme metsästä, aloitti Rotta taas ruuanlaiton. Samoihin aikoihin hurautti Jaana mopollaan pihaan. Hän oli menossa mummoa katsomaan. Minä pääsin tietenkin mukaan. Emme viipyneet kauaa, mutta mummo tarjosi minulle taas monenmoisia herkkuja. Ikävä kyllä Jaana ei viipynyt talossa kauaa hänkään. Vähän apeana jäin katsomaan hänen jälkeensä. Muistin taas Kaisan. Mitähän sille rintamalle mahtoi kuulua?

Kun sekä ihmiset että minä olimme syöneet, lepäsimme vähän aikaa. Sitten Rotta laittoi minut hihnaan ja lähdimme ulos. Tällä kertaa kävelimme asemalle päin. Ihmettelin vähän kulkusuuntaamme ja sitäkin, ettei Isäntä lähtenyt mukaan. Sitten löysin mukavia hajuja ja keskityin niihin.

Asemalla oli melko autiota, ei ketään meidän lisäksemme. Pian parkkipaikalle ajoi auto. Siitä nousi mies, joka alkoi kävellä meitä kohden. Menin nuuskimaan hänen kenkiään ja tunnistin hänet Isännäksi. Nyt olin aivan päästäni pyörällä. Miksi me tulimme tänne jalkaisin ja Isäntä autolla? Ei kukaan kuitenkaan selittänyt minulle asiaa, joten päätin odottaa, mitä tuleman pitää.

Yksinäinen juna porhalsi asemalle. Se pysähtyi, ja sieltä astui ulos kaksi ihmistä. He liikkuivat erikseen. En nähnyt oikein selvästi, keitä he olivat, mutta toinen heistä tuli selvästi meitä kohti. Joko arvaatte, kuka tulija oli? Sehän oli Kaisa, joka oli tulossa ulkomailta ja päättänyt saman tien tulla minua katsomaan. Sydämeni oli ratketa riemusta. Viimeinkin odotukseni palkittiin. Riemusaatossa lähdimme kotiin.