On se kumma, miten joskus saa semmosia tarmonpuuskia, että ihteäki melekeen hirvittää. No, ei kannata säikähtää eikä hirvitellä. Niitä nimittäin sattuu mulle nykysin tosi harvon. Tähän viikonvaihteeseen semmonen kumminki ny näkyy osuneen. ”Laiska töitään luetteloo” sanoo vanha suomalainen ilonpilaajasananlasku, mutta mää en semmosista välitä. Kerron pilikun tarkasti kaikki työni ja toimeni ja oikeen nautin, kun nään ne tähän virtuaaliselle paperille tiheään räntättynä. Onpas minustaki sentään vielä johonki!

Sitte ku alakaa taas tuntua siltä, etten saa mitään aikaan, kaivan tämän kirijotuksen esille ja ihastelen, mitä kaikkea mää teinkään vuojen 2014 ensimmäisenä viikonloppuna. Jos joku mahollinen lukija ny kovasti tästä ärsyyntyy ja näköö punasta, aatteloo, että siinä se Punahilkka taas kehuskeloo töillään ja tekemisillään ja yrittää olla parempi ku muut, niin siitä vaan! Nappia painamalla täältä työsiirtolasta pääsöö pois, vassokuu ja tervemenoa!

Eilinen ilta multa suju sutjakasti lepäillen ja kirijaa lukien. Määhän kävin uuenvuojenaattona kirijastossa lainausreissulla. Meinas kyllä seki reissu jäähä sillon tekemätä, ku mää en löytäny kirijastokorttiani mistään. Mää pengon kaikki maholliset ja mahottomat paikat ja yritin muistella, minne sen olisin voinu tuikata. Ei löytyny, ei.

Mutta multa oli lukeminen lopussa ja mun piti saaha uutta tilalle. Sitte mää muistin, että olin nähäny tytön kirijastokortin jossaki ihan äskettäin. Se on hommattu sille jo sillon, ku se oli ihan pieni tyttö, ja siellä on mun nimikirijotus takana. Sitähän mää voisin käyttää. Onneks satun muistamaan, missä sen olin nähäny. Äkkiä vaan kortti mukaan, kirijastoon ja lainaus kävi ku koneella veisuu.

Pari kirijaa sieltä sitte löysin. Toinen oli Jo Nesbön ”Veritimantit”. En oo ihan varma, oonko sen lukenu, mutta ku muutakaan ei Nesböltä löytyny, niin otin sen. Jos tuntuu liian tutulta, jätän lukemata. Toinen kirijailija oli mulle ihan vieras. Aattelin kumminki kokeilla, jos vaikka saisin kirijan luettua. Se oli uutuuskirijoissa, ja laina-aikaaki oli vaan viikko. Se pitäs sitte lukea ensin.

Kirija oliki hyvä. Se on Ulla-Lena Lundbergin ”Jää”. Illalla mää sitte sitä taas lueskelin, mutta en vielä päässy loppuun asti. Kuinka ollakaan heräsin aamulla taas jo kuvitteelliseen kukonlaulunaikaan. Käväsin yläällä, mutta sitte menin vielä takasi sänkyyn ja jatkon kirijan lukemista. Aattelin lukea sen nyt loppuun.

Kirijan loppu oli mahottoman traaginen. En ny tässä kerro, millanen, jos joku vaikka innostuu ite lukemaan. Kokonaisuuvessaankin kirija oli hyvä, varmaan yks paraita, joita oon ikinä lukenu. Tämä kirija ei ollu rikosromaani, ei sinne päinkään. Mutta aihe oli kiinnostava ja kirja niin hyvin kirijotettu, että päätin lukea kaikki Lundbergin kirijat, jotka etuliepeessä oli lueteltu., jos ne vaan meijän kirijastosta löytyy.

Ku sain kirijan luettua, oliki kello jo niin palijo, että saaton hyvin nousta ylös. Ensin tietysti kahavit ja vähä murua rinnan alle. Sitte päätin viijä roskat. Tavallisten talousroskien lisäks vein roskakatokseen biojätteet, lehet, kartongit ja vielä metalliroskatki. Mää oon tarkka lajittelija, ja siks mulla on monta erilaista nyssäkkää. Sitä vaan en ymmärrä, miten muutamien on niin kovin vaikea lajitella jätteitään, vaikka paikat niille on olemassa. Surutta vaan kaikki samaan pussiin, ja usein pussinsuu jätetään vielä aukiki. Leväperäsyyttä, suoranaista välinpitämättömyyttä, etten sanos tyhymyyttä! No, emmää voi toisten roskia lajitella. Riittää, että teen oman osani.

Roskien viennin jäläkeen menin mankeloimaan pyykkejä kuivaushuoneeseen. Osan olin mankeloinu ja hakenu pois jo illalla, mutta pyyhkeet oli vielä märkiä sillon. Yön aikana ne oli kuivanu, ja sain ne sieltä pois. Kerrostaloasumisessa on seki hyvä puoli, että täällä on pesutupa, kuivaushuone ja mankeli. Mää tykkään mankeloija lakanat ja pyyhkeet. Jostain oon lukenu, että mankelin jäliltä liinavaatteista irtoaa 40 rosenttia vähemmän pölyä, ku jos ne jättäis mankeloimata. Ainaki allerkisten kannattais kokeilla.

Mitäs muuta mää vielä touhusin aikasina aamutunteina? Laiton uuen seinäkalenterin paikolleen. Kalenteri on ollu mulla keittiön kaapin päässä sinitarralla vaan kiinni. Arvaahan sen, että kuukauvet on retkottanu millon mihinki päin, ku sinitarra on väsyny. Nyt etin varastoistani naulan ja kopautin sen kiinni kaapin päätyyn. Siihen vaan kalenteri roikkumaan eikä tartte korijailla kuukausia tämän tästä. Miten tuoki asia on ollu puolitekosena melekeen viis vuotta eli koko sen ajan, minkä mää oon tässä asunu. Hyvä, ku viimen tuli kuntoon.

Muutaki pientä järijestelyhommaa mää tein. Sitte aattelin taas ottaa käyttöön semmosen lukuvihon, johon merkihten kaikki vuojen aikana lukemani kirijat. Laitan ne kuukausittain ja merkkaan vihkoon kirijailijan nimen, kirijan nimen ja kirijan sivumäärän. Lisäks merkihten vielä plussilla, oliko kirija minkälainen. Kolome plussaa tarkottaa erinomanen, kaks hyvä ja yks luettava. Huonot pitää vissiin merkata sitte miinuksilla, vaikka voihan olla, ettei huonoja saa luetuks ensinkään.

Uimakassi on jo pakattu ja oven vieressä oottamassa lähtöä. Mukavaa, ku on kaikenlaista touhua. Aika kuluu rattosammin ja mieli on korea, ku on saanu jotaki aikaan. Ulukona sataa taas, mutta sekään ei mua masenna. Elämä on mukavaa ja mielenkiintosta, sitä se on!

Mää muuten löysin sen oman kirijastokorttini. Se oli semmosessa paikassa, jossa sen oli ihan lookista ollaki. Hyvä, etten ollu koskenu siihen sitä ehtiessäni. Nymmää saan taas lainata ikiomalla kortillani!