Synnyit kuusitoista vuotta sitten vaaleana kesäyönä, kun luonto juuri oli puhjennut uuteen, raikkaaseen kukoistukseensa, ja satakieli lauloi rintaa pakahduttavaa riemuaan rantapensaikossa. Sinulla oli kiire maailmaan, sillä laskettuun syntymäpäivääsi piti olla aikaa vielä melkein kaksi kuukautta.

Et ollut mikään voipaketin kokoinen pikkukeskonen, joita lääketieteen nykykeinoin pystytään pelastamaan elämälle. Olit lähes kaksikiloinen, täysin kehittynyt valmis vauva. Siitä huolimatta kahden päivän kuluttua syntymästäsi laskin kuolleen pienen ruumiisi sylistäni, jossa yhden kerran olin saanut sinua elävänä tuudittaa.

Tuo hetki on piirtynyt tulikirjaimin sydämeeni. Nyt syntymäpäiväsi alla ja koulujen taas päättyessä se nousee elävänä mieleeni. Jos eläisit, ja jos kaikki olisi mennyt niin kuin ajateltiin, olisit tänään päättänyt peruskoulusi. Kauniisti pukeutuneena, vaaleat kiharat vallattomasti sinne tänne heiluen olisit jännittyneenä ja nuoruuden intoa uhkuen käynyt hakemassa todistuksesi, ehkä stipendinkin. Olisit luokkatovereidesi kanssa yhtynyt vielä yhteisesti laulettuun Suvivirteen ja sen jälkeen kirmannut kesälomalle ja kohti elämää.

Niin, jos eläisit. Tasan kaksi viikkoa kuolemasi jälkeen sinun pieni, valkoinen arkkusi laskettiin hautaan ja peiteltiin sinne. Sinne laskettiin samalla unelmat ja toiveet, joita sinun varallesi oli jo ollut olemassa. Unelmia ei enää tarvittu, sillä sinun elämäntehtäväsi oli jo tullut tehdyksi. Niin luulin. En vielä ymmärtänyt, että silloin se oikeastaan vasta alkoi.

Nyt kuusitoista vuotta myöhemmin, kun katselen koulunsa päättäviä toiveikkaita nuoria ja yritän kuvitella sinut heidän joukkoonsa, näen selvemmin.

Olin aina ajatellut, että lapsi syntyy maailmaan vanhempiensa kasvatettavaksi. Heidän, aikuisten on pidettävä syntyneestä pienokaisesta huoli, täytettävä hänen perustarpeensa, tarjottava hänelle sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Ajatuksissani lapsi oli vastaanottava osapuoli, jolla itsellään ei ollut vielä paljoakaan annettavaa muille.

Miten väärässä olinkaan, ja hyvä niin! Sinun syntymäsi ja ennen kaikkea kuolemasi avasi silmäni näkemään. Kaikki, mihin tähän asti olin elämäni perustanut, joutui uuden tarkastelun alle. Osa vanhasta oli hyvää ja sai jäädä elämääni. Mutta osasta oli luovuttava, jotta uudelle tulisi tilaa.

Luopuminen ei aina ollut helppoa, mutta se oli välttämätöntä. Ajattelen, että olen kuin puu. Ottaa kipeää, kun vanhaa, huonokuntoista tai vain muuten tarpeetonta oksaa sahataan irti. Yhtä kipeästi sattuu, kun uusia oksia alkaa voimalla puskea rungosta esiin.

Kaikesta kivusta ja itkusta huolimatta olen vakuuttunut siitä, että sain lähteä oikealle tielle. En tiedä, millainen ihminen nyt olisin, jos sinä olisit saanut elää. Mutta sen tiedän, että ilman syntymääsi ja kuolemaasi en olisi tällainen kuin nyt olen: rohkea, luottavainen, täynnä elämisen riemua ja uskoa huomiseen. En kadehdi ketään, olen tyytyväinen osaani, tiedän selviäväni vaikeistakin asioista, haluan jakaa omastani ja yritän katsella kaikkea rakastavin silmin. Se on paljon enemmän kuin ikinä uskalsin elämältä edes odottaa.

Tällaisia ajatellen olen kuin huomaamattani tullut pienen hautakumpusi ääreen. Vihreä sammal peittää sen, ja pieni kivi, johon nimilaattasi on kiinnitetty, on alkanut jäkälöityä. Asettelen kukat maljakkoon, kastelen sammalen ja korjaan roskat pois. Pieni kumpare on kaunis. Sen alla on sinun kuoresi hyvä ja turvaliinen levätä. 

Sitten satakieli virittää laulunsa jossakin aivan lähellä. Käännyn ja keventynein mielin lähden kohti iloa, valoa ja elämää.