En oikeastaan koskaan osta iltapäivälehtiä, sillä en pidä niiden juoruilevasta ja retostelevasta tyylistä esittää asioita. Usein kyllä silmäilen lööppejä ja mielessäni arvioin, kuinka paljon ilmaa mahtanee tuonkin raflaavan otsikon taakse kätkeytyä.

Tänään en kuitenkaan voinut ohittaa lehtihyllyä pysähtymättä ja ostopäätöstä tekemättä. Lööppi oli tälläkin kertaa tavanomaisen kohahduttava, mutta niin ajankohtaisesta ja tärkeästä asiasta, että lehti oli ostettava. Varuiksi kyllä jo tuumin, etteivät otsikot varmastikaan vastaa sisältöä, mutta tällä kertaa erehdyin.

”Lue opettajien kauhutarinat: Raju totuus nykylapsista”

Haa! Oliko Iltasanomat vaihtanut leiriä ja alkanut nähdä opettajissa ja heidän tekemässään työssä jotain hyvääkin? Nytkö olivat tämän parjatun ammattikunnan edustajat viimein saaneet äänensä kuuluville ja pääsivät kertomaan, millaista nykymeno kouluissa oikein on? Tähän astihan he yleensä olivat olleet esillä ainoastaan viattomien ja syyttömien lasten kiusaajina ja pahoinpitelijöinä, pedofiileina ja muina hirvityksinä.

Kotiin päästyäni aloin lukea artikkelia. Oho! Oikein kahden aukeaman verran oli aiheesta revitty asiaa. Ja toden totta: nyt pääsivät ääneen kiusatut ja työhönsä väsyneet opettajat, joista tähän saakka oli tehty syntipukkeja ja helposta työstä ja pitkistä lomista nauttivia hyvätuloisia luusereita.

Opettajia oli haastateltu eri puolilta Suomea niin ala- kuin yläkouluistakin. Kaikilla oli yhteneväisiä kokemuksia siitä, millaista helvettiä voi työ kouluikäisten parissa olla. Suuri osa oppilaista ja heidän vanhemmistaan on vielä tavallisia, normaalisti ja hyvin käyttäytyviä ihmisiä.

Mutta luokassa ei tarvitse olla kuin yksi häirikkö, kun pakka on sekaisin eikä opetuksesta tule mitään. Useinkaan tuo yksi häirikkö luokkaa kohden ei riitä, vaan heitä yleensä on useampia, ja he sitten klikkiytyvät yhteen pistäen koko luokan elämän ranttaliksi.

Jos oppilaitten kanssa vielä jotenkin pärjäisi, on seuraavana koetinkivenä vanhemmat, jotka eivät halua nähdä kullanmuruissaan mitään syytä, vaan vika on aina joko koulussa, opettajassa tai toisissa oppilaissa. Opettajan sana tai hänen antamansa rangaistus kyseenalaistetaan, jopa valehtelusta syytetään, kun opettaja ilmoittaa kotiin jostakin tehdystä rikkeestä.

Vanhempien mielestä koulussa tulisi olla aina kivaa, ja lapsia pitäisi palkita jatkuvasti asioista, jotka heidän oletetaan ilman muuta koululaisina hoitavan, kuten kotitehtävien teko, tavaroista huolehtiminen, yhteisistä asioista vastaaminen ja hyvä ja kohtelias käyttäytyminen vain joitakin mainitakseni.

En käy tässä nyt enempää referoimaan kyseistä artikkelia. Jokainen kiinnostunut voi lukea sen itse omasta lehdestään. Mutta pieni toivon kipinä heräsi rinnassani. Joko nyt alkavat ihmiset tajuta, missä mennään? Alkaako pitkä alamäki vihdoin loppua? Jospa vanhemmat lopultakin tajuaisivat, että heidän lapsensa eivät ole niitä viattomia kullanmuruja, joita ilkeät ja kärttyiset opettajat työkseen, jopa huvikseen kiusaavat koulussa. Aletaanko ymmärtää, että niin koulussa kuin muussakin yhteiskunnassa sen jäsenillä ei ole pelkästään oikeuksia, vaan myös velvollisuuksia.

Nyt olisi korkein aika herätä. Muuten vuosikymmenien työ erinomaisen ja verovaroin kustannetun koululaitoksen hyväksi valuu hiekkaan. Kaikille taatusta oppimisoikeudesta tuntuu useimmille koululaisille tulleen oppimispakko, josta yritetään suoriutua rimaa hipoen tyyliin ”ihan sama”, ”mitä väliä”, ”EVVK”. Puhumattakaan yleisten käytöstapojen rappeutumisesta tai toisen ihmisen kunnioituksen puutteesta, jotka nykypäivänä ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Tässäkin asiassa kaikilla meillä on vastuu. Kukaan ei voi piiloutua pensaaseen sanomalla, ettei asia kuulu minulle. On kyse koko kansakunnan yhteisestä asiasta!

Opettajille toivon voimia ja rohkeutta seisoa suoraselkäisinä oikeitten asioitten takana. Mikään ei muutu, ellei joku joskus aloita muutosta. Yhteistyö on voimaa!