Näin Punahilkka sanaili hiljakseen, ja Susi kuunteli kysäisten välillä jotakin yksityiskohtaa. Suden mielestä suhdetta voitaisiin vielä yrittää jatkaa tapahtuneesta huolimatta. Mutta uusia vastaavanlaisia tapauksia ei saisi tulla. Nyt oli ehkä päästy pelkällä säikähdyksellä, eikä kukaan luultavasti ollut ainakaan vielä saanut vihiä välikohtauksesta. Mutta asemansa vuoksi Susi oli erityissuurennuslasin alla, ja kaikkia hänen tekemisiään ja tekemättä jättämisiään seurattiin lähes silmä kourassa.

Kaipa Punahilkka ymmärsi, että silloin myös Suden hilkkaseuralaisen oli suostuttava pitämään matalaa profiilia tietyissä asioissa. Kovin näkyvä ei saanut olla eikä ainakaan aiheuttaa mitään skandaaleja. Nyt tapahtunut olisi mitä herkullisinta kerrottavaa jonkin iltapäivälehden lööpissä, jos se sinne syystä tai toisesta joutuisi.

Ei silloin merkinnyt mitään se, oliko Punahilkan suutelema irokeesisusi tuttu vai tuntematon, ystävä vai joku muu. Väliä ei olisi myöskään sillä, kuinka paljon kerrotussa asiassa olisi totuudensiementä. Tapahtuma sinänsä sisälsi niin suuren määrän erinomaista aineistoa vaikka millaiseen juttuun, ettei yksikään juorulehden toimittaja sitä käyttämättä jättäisi, jos siihen tilaisuuden saisi.

Näin Susi opettavaiseen sävyyn Punahilkkaa neuvoi ja opasti. Ja viimeistään silloin päätti Punahilkka, että tästä kelkasta hyppäisi hän mahdollisimman pian pois. Neuvokoon Susi muita. Punahilkka oli kaikenlaisesta neuvomisesta ja paremmin tietämisestä saanut kyllikseen.

Olkoonkin, että Susi varmasti puhui asiaa ja oli siinä oikeassa, mutta Punahilkka ei halunnut ryhtyä elämään ”uskaltaisikohan, voisikohan, ei sittenkään, ettei vain” -elämää. Susi sai olla vaikka millaisessa asemassa, omistaa vaikka puoli valtakuntaa, olla tärkeistä tärkein. Mutta jos kaikki muu eläminen ja oleminen piti alistaa aseman ja tärkeyden alttarille, niin sellainen ei ollut Punahilkan elämää.

Punahilkka halusi elää täysillä, jokaisesta päivästä ja hetkestä nauttien, tavallisen ihanaa tai tylsää arkea ja välillä taas juhlaa eläen. Hän halusi haistella kevään tuulia, antaa niiden pörröttää lyhyttä tukkaansa, kulkea minihameessa, vinkata silmää mukaville ja miellyttäville susiherroille ja suudella ketä halusi, milloin halusi ja missä halusi. Hän ei halunnut pistää päätään pensaaseen tai peittää sitä ison huivin alle ollakseen loukkaamatta sovinnaistapoja.

Eikä hän ryhtyisi kumartelemaan kuvia tai tottelemaan joitakin typeriä määräyksiä ihan vain saadakseen olla tämän tai ylipäätään kenenkään suden seuralainen. Ellei hän näine ominaisuuksineen ja tapoineen jollekulle sudelle kelpaisi, niin se oli sitten vaan vähän valivali ja voivoi. Sellaiset sudet saisivat etsiä hilkkansa muualta. Punahilkka ei enää kenenkään määräiltäväksi ja komenneltavaksi rupeaisi.