Kesä kului, ja Sanna aloitti koulunkäynnin. Sitähän oli lykätty vuodella, kun koulukypsyystestit olivat osoittaneet, että Sannan olisi parempi vielä kasvaa vuosi, ennen kuin koulutien aloittaisi. Vuoden aikana oli tehty vielä uusiakin testejä ja tutkimuksia, ja niiden perusteella Sanna sijoitettiin pieneen, erityistä tukea tarvitseville lapsille tarkoitettuun luokkaan.

Kun Sannasta nyt oli tullut koululainen, ajatteli Soile, että hän tarvitsisi kunnollisen lampun, jonka valossa tekisi koulutehtäviään. Sen oli tarkoitus olla lahja Sannalle, eikä Soilelle tullut mieleenkään, että hänen pitäisi ensin kysyä Marjatalta, saisiko Sannalle sellaisen lahjan antaa. Olisi kuitenkin kannattanut kysyä, sillä Marjatta suhtautui hyvin nuivasti koko lahjaan.

Lopulta asiassa kävi niin, että kun Soile ja Mikko menivät lamppua viemään, osoittautui se hiukan liian isoksi siihen tilaan, johon he sitä olivat ajatelleet. Siitä Marjatta sai aiheen ilmoittaa, ettei halunnut niin isoa lamppua huusholliinsa. Hän koki, että Soile ja Mikko olivat kävelleet hänen ylitseen mentyään omin päin ostamaan tuollaisen lahjan Sannalle. Soile ja Mikko saisivat viedä lampun mennessään, ja niin sitten tapahtuikin. Sanna oli asiasta pahoillaan, mutta äidin tahtoa ja määräystä ei voinut vastustaa.

Tämän tapauksen jälkeen tuli Soile hyvin varovaiseksi sen suhteen, mitä Sannalle hankki. Ainakaan mitään isompia hankintoja hän ei tehnyt ennen kuin oli Marjatalta kysynyt, sopiko se Marjatan pirtaan. Muutenkin alkoi yhteistyö osoittaa rakoilemisen merkkejä. Kerran Marjatta soitti Soilelle ja suoraan kyseenalaisti tämän motiivit Sannan tukihenkilönä. Puhelu tuli niin yllättäen kuin iskuna vyön alle, ettei Soile siinä tilanteessa osannut sanoa oikein mitään. Hän vain suuresti ihmetteli, mistä Marjatta moiset käsitykset oli mahtanut saada.

Tuon puhelinkeskustelun jälkeen päätti Soile, ettei hänen tarvinnut kuunnella tuollaista tekstiä lähes vieraalta ihmiseltä eikä keneltäkään. Ellei hänen pyyteetön apunsa Marjatalle kelvannut, ei hän sitä väkisin tälle olisi tyrkyttämässä. Vähän aikaa asiaa mietittyään ja siitä Mikonkin kanssa puhuttuaan soitti Soile sosiaalityöntekijälle ja kertoi, että he luopuisivat Sannan tukihenkilönä olosta. Sen kummempia palavereja tai muita kokoontumisia ei enää tarvittu. Marjatta oli ajanut asiat tähän pisteeseen ja sai nyt sen, mitä halusi.