Jos joku pysyy vielä kärryillä ”sekavassa sotkussani”, voi hän laskea, että pidin Jarkkoon yhteyttä kaiken kaikkiaan lähes viisi vuotta. Kaiken aikaa ei yhteydenpito ollut niin tiivistä kuin alkuaikoina, ja välillä se loppui kokonaan. Kokonaisuutena yhteydenpito kesti kuitenkin kauemmin, kuin  ”seurusteluni” miehen kanssa, joka kanssa matkustin Pariisiin maratonmatkalle, ja joka matka sitten kirvoitti pitkän tarinan Jarkosta.

Mutta palaan vielä ”seurusteluaikaani”. Moneen kertaan olen jo todennut, että miehessä ei sinänsä ollut mitään vikaa. Hän oli kiltti, antelias, ystävällinen, huolehtivainen, auttavainen, sovitteleva ja kovin ihastunut minuun. Minulle se vain ei riittänyt. Ja kun ei riittänyt, niin näin tietenkin hyvin selvästi myös hänen huonot puolensa.

Eräs niistä oli se, että hän lupasi aina enemmän kuin pystyi pitämään. Itse olen ihminen, joka kaikin keinoin yrittää pitää sen, minkä toiselle on luvannut, olipa kyseessä sitten iso tai pieni asia. Ellen siihen kykene, olen sitten kokonaan lupaamatta mitään. Mutta tämä mies heitteli ilmaan lupauksia huolettomasti ja useimmiten unohti ne saman tien.

Aluksi minun oli vaikea ymmärtää asiaa. Monta kertaa loukkaannuin, kun asia ei mennytkään sovitulla tavalla. En usko, että mies unohteli asioita tahallaan tai muutti mieltään muita kiusatakseen, kuten aviomieheni oli tehnyt. Mutta minusta ei ollut mukavaa, että oikeastaan mihinkään, mistä etukäteen oli puhuttu, ei oikein voinut luottaa. Aina oli oltava hiukan varautunut, mahtoiko asia sittenkään mennä sopimusten mukaan. Kun sitten huomasin, millainen ”tyyli” miehellä oli, opin ottamaan puheet vain small talkina, jollaiseksi ne ilmeisesti oli tarkoitettukin. Isot asiat yleensä menivät, kuten oli sovittu, vaikka esimerkiksi sovittuihin kellonaikoihin sai aina lisätä runsaasti varoaikaa.

Toinen minua ärsyttävä piirre oli miehen mielestäni holtiton rahankäyttö. Koska itse olen hyvin tarkka raha-asioissa, en voi ymmärtää sitä, että joku jättää esimerkiksi hakematta sairausvakuutuskorvaukset tai muut sellaiset. Myös laskut jäivät usein maksamatta eräpäivään mennessä, jolloin niistä' tietenkin joutyui maksamaan sakkoja kymmeniä euroja. Toki mies oli hyvin toimeentuleva, mutta ei mikään ökyrikas. Kun tämänkin asian kanssa sitten tulin sinuiksi, ajattelin, ettei se minulle kuulunut, ja lakkasin huolehtimasta ja muistuttamasta siitä. Omia rahojaanhan mies tuhlasi, ei minun.

Mutta sitä en koskaan oppinut sulattamaan, että ruokaa tuhlattiin siinä taloudessa surutta. Miehellä ei koskaan ollut tapana katsoa jääkaappiin, jos siellä vaikka olisi ollut perunoita sen verran, ettei uusia olisi tarvinnut ostaa. Niitä ja monia muita ruokatarvikkeita ostettiin surutta, vaikka entisetkin olivat syömättä. Loppujen lopuksi vanhimmat päätyivät sitten kompostiin, kun ne mätänivät käyttämättöminä jääkaappiin.

Minä en voinut ymmärtää tuollaista tuhlausta. Siinähän haaskaantui niin rahaa kuin ruoka-aineitakin. Aluksi yritin pitää jonkinlaista järjestystä siinäkin asiassa, mutta huomasin sen pian toivottomaksi yritykseksi. Usein sunnuntaina kaappiin laittamani ruuantähteet olivat siellä edelleen, kun seuraavan kerran tulin. Monesti harmaa homekerros jo peitti ne. Kun käyntini talossa harvenivat, en enää edes tutkinut, mitä jääkaapissa oli. Pesin käteni siitä, kuten Pilatus aikoinaan.

Teimme yhdessä aika monta matkaa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Koska mies oli yrittäjä, ei lähteminen koskaan ollut mikään päähänpisto. Sen ymmärsin kyllä hyvin, mutta sitä en, että joka kerta lähtöä edeltävänä yönä mies teki töitä lähes lähtöön asti. Koska matkat olivat suunniteltuja, en usko, että kaikkea olisi tarvinnut jättää viimeiseen mahdolliseen hetkeen. Joskus matkustaessamme kotimaassa oli miehellä työasioita silloinkin hoidettavanaan, vaikka hänen piti olla lomalla. No, ehkä se kuuluu yrittäjän arkeen. Jos kuuluu, niin on hyvä, ettei minun tarvitse olla siinä arjessa osallisena.